YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Alkuajan valta
Siitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset riitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena kuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista, joita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat toinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja turvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.
Vihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin väkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin hyvästijättöpuhe:
"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin muut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan. Lyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää sitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei uskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi aina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa."
Se apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille tovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän kuuman vastaanoton.
Siinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen käsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.
Sydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit, olkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt joko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian kuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.
Pari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin kerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin hän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta vaahdoten.
Monta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa ja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa. Tässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä ihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.
Huomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter näki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui maahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan päässä hänen edessään.
Kimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen käsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita, jotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat hienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.
Heimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis hankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi olla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi heitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden sekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat kertaa pahempi kohtalo.
Esmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta sitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus, joka vaati mielenmalttia.
Mutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui kauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon pahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen aivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.
Se vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan ihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut vastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet, että hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.
Siksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin lähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.
Lapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi läpitunkemattomaan aarniometsään.
Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt, tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään pahaa tehty.
Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin silmin nähnyt.
Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä, joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.
Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat heikommat.
Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.
Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.
Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.
Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.
Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot, jotka olivat kehittyneet hitaammin.
Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa. Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan herkuttelijoista.
Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.
Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että vastustaja oli häntä väkevämpi.
Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla ryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä alkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.
Nähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi, että nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia — valkoisia ja karvattomia — ja hänen mielensä riemastui, kun näin tuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.
Jane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin sanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin kuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen olento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa vain suojelijan ja ystävän.
Mutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan valtavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen sydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen vastustajan maahan?
Kuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet toistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä puukko.
Jane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti puristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta, pelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen kamppailua naisesta — hänestä.
Kun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen jäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita, silloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton huntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa upposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä lojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja hän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli taistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.
Entä Tarzan?
Hän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka suonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja peitti vapisevat huulet suuteloilla.
Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät puoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea, mitä rakkaus oli.
Mutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi alasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä, loukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin luotaan ja kätki kasvot käsiinsä.
Tarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut ja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän hämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.
Sitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta hän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan pienillä käsillään.
Tarzan ei voinut tätä ymmärtää.
Äsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter tämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.
Apinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja siihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään vasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja sytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat olivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta Tarzan oli kuin uusi olento.
Taas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin takaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset esi-isänsä olivat tehneet.
Hän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.
Varhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa nukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä ulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.
Toinen oli Arrow, toinen pieni ranskalainen risteilijä. Jälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle; Clayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna oli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat majassa.
Molemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää oli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka heilutteli heille hattujaan.
Esmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä kiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään ehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa oli valmiina sytytettäväksi.
Sekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja risukasan luo.
Kun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä alukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan Arrowin kohottavan purjeita ja risteilijän olevan matkalla.
Nopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen uloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen oksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.
Mutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut kaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti risteilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta kaukoputkea rannikkoa kohti.
Clayton näki molempien alusten kääntyvän. Arrow jäi rauhallisesti keinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen maata kohti.
Jonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka soudettiin rannalle.
Kun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.
"Herra Clayton, luullakseni?" kysyi hän.
"Jumalan kiitos, että tulitte!" vastasi Clayton. "Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä."
"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi upseeri.
Clayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään tarvittaisiin aseellisia miehiä.
"Mon dieu!" huudahti upseeri huolestuneena. "Eilen ei olisi kenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa milloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä."
Toisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti upseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen kanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.
Pian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter, herra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.
Viimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen komentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä, tarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat lähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.
Urheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri ja mies lähteä matkalle.
Komentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti
D'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin
risteilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä.
Revolverit oli miehillä ennestään.
Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne, että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä Arrowin, joka jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.
He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään. He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti ohjausta vailla.
Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.
Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti viitatuksi epätoivon mykän merkin.
Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta Arrowin kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.
Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.
Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.
Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle, jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.
Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien tullessa Arrowin kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään hyödyttäneet.
Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.
Hän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä, lääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle retkelle Arrowin luo.
Kun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen verran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja kuinka Arrow purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun hänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.
Risteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat, että he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle Atlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja ruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.
Kun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin piankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää purjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he laivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat ajaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.
Näin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää, jolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli heiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.
Tilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi ja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi omaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli joukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli muuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.
Kaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he käyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli kuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista oli syöty.
Koko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin petoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei puhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän voimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut risteilijä.
Kun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai ranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian oppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori seurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen kulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja kaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.
Öisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään rannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille kohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.
Edellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi siksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon tiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.
Kun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli risteilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja aseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni matruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori Porter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään viidakkoon.