ENSIMMÄINEN LUKU
Belgialainen ja arabialainen
Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka olivat lähettäneet hänet tänne — juuri niitä miehiä vastaan, joita hän alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.
Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, — paljon enemmän kuin koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka oli ajanut hänet maanpakoon — omaan kapteeniinsa ja lähimpään esimieheensä.
Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.
Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa. Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi. Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän alkoi puhua.
"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"
Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina — yksinäisyyden ja loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui hieman kuumetta.
Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna, ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta. Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.
Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan, jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti, vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.
Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä. Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.
Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä. Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna. Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja — kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn ja patruunavyöt.
Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin. Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä vainoojia kuin villejä petoja edessään.
Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.
Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista. Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.
Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt missään.
Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä suunnattuina astui telttaan.
"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet maassani? Missä ovat sotamiehesi?"
Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä — sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan, eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai odotettu armoa.
Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton. Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman edullisesti.
"Olen kuullut teistä", hän vastasi, "ja olin etsimässä teitä! Kansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin heidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te suojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi ryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja teidän vihollisenne ovat minun vihollisiani."
Ahmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui monia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli. Tietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui totta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska sotureita ei ollut koskaan liikaa — erittäinkin valkeita miehiä, joilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin jokaisella eurooppalaisella upseerilla.
Ahmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui. Mutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi siinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli synkästi.
"Ja jos olet valehdellut minulle", sanoi Ahmet Zek, "tapan sinut milloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat palveluksistasi?"
"Alussa ainoastaan elatukseni", vastasi Werper. "Myöhemmin, jos huomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta."
Werperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin saatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen pahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja orjia.
Kuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa. Hän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin uskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin ja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa häntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä itsenäisemmin.
Kun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin mielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä päässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi helposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.
"Oletko kuullut eräästä miehestä, jota sanotaan Tarzaniksi?" hän kysyi.
Werper nyökkäsi. "Olen kuullut, mutta en tunne häntä."
"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta, vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."
Werper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti sen.
"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?" hän kysyi.
"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi. Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."
Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran. Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti? Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen. Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa, ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet Zek hänet itsensä.
"Sinä epäröit", mutisi arabialainen.
"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."
Helpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.
"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."
Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan telttaansa.
Seuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa tarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat osoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta saalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi mustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja telttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle metsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.