KAHDESKOLMATTA LUKU
Tarzanin muisti elpyy
Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi taistelleet.
Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa — että se oli ollut hänen?
Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain keskuudessa — sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja, hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa muodossaankin olivat tuttuja.
Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.
Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta, mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään — hän näki rakennuksen — hän näki monia rakennuksia — ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia. Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan karvaisen apinajoukon kanssa.
Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli, hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu, valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.
Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen, Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.
Metsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä etsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten matkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.
Hänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen antilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä tekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen tunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana. Myöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen, nauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.
Kun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä virkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja hän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä kohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän toivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä siitä, missä ja kuka hän oli.
Viidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire on suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä. Tänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono, riittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi apinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.
Muuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten hyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen, villin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä huudoillaan hänen uinailuaan.
Aamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen puusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi Numa-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja Tarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten katseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti tunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan, joka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki vain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi muutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja laskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään veteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen juontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä, kumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.
Numa lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki muutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä tarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille. Jollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa, olisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin liikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.
Syvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää kääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen. Karvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat näkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja eläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä pitkin tiheään kaislikkoon.
Apinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään salavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut hänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville pedon kaikki toimet.
Joessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi aamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita kohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun paikan.
Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.
Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun jälkimmäinen oli viety muualle.
Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä — sievät piikivet, keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella. Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.
Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää — hän vain samosi eteenpäin viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.
Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä haju tuntui.
Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä hänen nenänsä oli jo aavistanut — ratsastaja oli se, joka oli varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.
Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa polvillaan hänen rintansa päällä.
Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti kuin ne aikoivat riistää hengenkin.
"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet tehnyt koreilla piikivillä — Tarzanin koreilla piikivillä?"
Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni taas puhumaan.
"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti minut antamaan pussin ja piikivet".
"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet Tarzanin piikiviä — ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla. Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni — missä ne ovat?"
"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille, muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut löytää sitä."
"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet, jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat, muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman lujemmin uhrin kurkun ympäri.
Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke", onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen kiviä?"
Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme lievensi harmaiden silmien ankaruutta.
"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."
"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen. "Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, — ettekö todellakaan muista sitä?"
"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen ilme tuli hänen silmiinsä — kummastuksen ja äkillisen selviämisen. Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta ja hypähti pystyyn.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin. "Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa minulle, ettette ole."
"Hän on pahempi kuin veijari", lausui rauhallinen ääni ihan heidän takanaan.
Tarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen seisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia sotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.
"Hän on murhaaja", jatkoi upseeri. "Olen tavoittanut häntä pitkän aikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta."
Werper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä kohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin. Hän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi voimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.
"Odottakaa!" sanoi apinamies vangilleen. "Tämä herra haluaa puhutella teitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän teidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt."
Belgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista miestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden ja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen välillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta sivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen olennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä rauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä, milloin hän saisi vangin haltuunsa.
"Suokaa anteeksi", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin toiselle olalle, "tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun kanssani."
"Kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan", vastasi Tarzan rauhallisesti.
Upseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen takanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen kolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.
"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi", ilmoitti upseeri. "Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain valittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää säännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä."
"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella, ystäväiseni", vastasi Tarzan, "ja teidän voimanne panna käskynne täytäntöön on vain näennäinen — ei todellinen. Te olette uskaltanut aseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on valtuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on luovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä takeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka ympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?"
Belgialainen menetti malttinsa. "Minulla ei ole halua väitellä alastoman villin kanssa", hän huudahti. "Jollette tahdo kärsiä väkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti, ottakaa vanki."
Werper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. "Varjelkaa minua heiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen illalla", hän kuiskasi. "Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä paikasta."
Sotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen Werperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen häntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen tien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan ja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut kiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja mustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies taisteli rajuna vapautensa puolesta.
Mustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät uskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo tunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon sokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen luokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.
Samalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan verran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi olevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan ponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä tuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät oli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään vastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään vastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi, mutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään sanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.
Kohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut pahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin marssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.
Illansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät leirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä tarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien sotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta, kuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.
Tarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina pienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi, käski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen missä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.
Kun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon silmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta kuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta vastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se herättäisi sotilaiden epäluuloa.
Äkkiä hän sai erään ajatuksen. Hän kääntyi Werperiin päin.
"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette ymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa silloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä — pakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä."
Werper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin alkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi yhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien rupatukseenkin.
Lähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut heistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti taikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä rupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä ja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa sekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja hän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.
Tarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan aikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa onnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.
"Kreikkaa", hän selitti.
"Oh, minäkin ajattelin, että se oli kreikkaa", vastasi upseeri, "mutta siitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää varma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon olen paremmin perehtynyt."
Werper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille:
"Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin."
Mutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: "Olen kuullut näitä ääniä ennen, — kerran yöllä, kun olin eksynyt viidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän sanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme olisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, — hän on paha henki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään." Näin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.
Hänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen keskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen, niin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu, joka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli levinnyt pitkin leiriä.
Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä tarkoituksessa.