KOLMASKOLMATTA LUKU
Kauhun yö
Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan, tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän polkua pitkin.
Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen voi odottaa etsivän piilopaikkaa.
Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä. Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi tervetuliaishuudahdus.
Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään. Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa oikeuden ja ihmisyyden nimessä.
Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.
Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille, olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin olennon.
Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi pitää välttämättömänä.
Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.
Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut. Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku leijonia vastaan kuin okainen boma.
Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli. Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista, hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.
Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti. Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien, pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon, koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.
Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa tai ketteryyttä.
Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.
Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.
Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten kanssa.
Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn, joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen ohitseen, että hän taas meni kumoon.
Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti — joka mies sai itse pitää huolta itsestään — ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä. Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa — sitä uhkasivat hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät, ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä, saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä pakoon.
Harhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja muuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle mustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta leveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen ylitseen.
Kauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen rintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona laski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat torahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti taas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä taakkaa perässään.
Nuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan kompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista alas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina leijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.
Ruumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli elotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi kuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä ja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa pahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina nuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät torahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto kyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.
* * * * *
Hiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja Werper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa asteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän viidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai koettivat nukkua — kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja voimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.
Lihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan alla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta — nyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli vapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä hiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin saada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei tunkeutunut.
Taas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa.
Vartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen.
Kähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui
toveriaan käheästi kuiskaten.
"Kuulitko sitä?" hän kysyi.
Toinen tuli vavisten lähemmäksi.
"Mitä niin?"
Kaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen vastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten mustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.
Juuri siinä kohdassa — se oli vastakkaisella puolella leiriä — kaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän kauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan — he vain seisoivat pelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä hetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui keveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni taas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti herättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja heitti siihen kasan risuja.
Valkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan elpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja heränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä, joka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.
Noin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden alla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen käsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä yöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna eläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.
Werperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien ihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea helpotusta vai kauhua.
Suuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk johti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan tunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten karvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen, joka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli yli-inhimillinen olento.
Vetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että pamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski heitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.
Pari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja puolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen käskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat heitä viidakkoa kohti.
Belgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla saada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien apinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta ainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui karvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä leveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.
Hän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi apinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän jäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun apinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti heidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi uudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.
Tuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui kasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään. Tässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten, jotka yhä olivat sidottuina selkään — jotakin, mikä ei kuulunut apinan karvaiseen ruumiiseen.
Miehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein niiden ulottuvilla — siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia palasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä vähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta kuitenkin totta!
Hän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen sen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu liikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine sisältöineen housujensa vyötärön sisään.
Tarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien jäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja nousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän tutki hetken ajan apinaa.
"Epäämättömästi kuollut", hän lausui. "Kovin paha asia — hän oli mainio miekkonen." Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.
Hän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen nilkkojaan sitovien köysien solmuihin.
"Voin kyllä suoriutua lopusta", sanoi belgialainen. "Minulla on pieni taskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua." Tällä tavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi pikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka kulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta paitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.
Ahneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki hyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli nostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi hävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren apinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen taisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja ottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin jalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt innostutti.
"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."
Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.
Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä, mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.
Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa, johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.
"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on mentävä sinne — siellä voi olla ystäviä."
"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä hänen pelastajansa että vangitsijansa.
Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskanisku.
"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät heidän kimppuunsa — ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta päättää — kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää täällä, mies — tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.
Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet. Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. — Pysyisinkö täällä? — hän kysyi itseltään. — Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.
Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä — ainiaaksi.