KAHDESKYMMENES LUKU
Jane Clayton taas vankina
Vaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa epäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady Greystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi kohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti niin etäiseltä.
Jos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen osuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään vastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä luonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä kuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut pidättää.
"Olen järkkynyt", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa, "mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa", ja hän osoitti Ahmet Zekin ruumista, "on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat joko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet pitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä — siellä ei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että matkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen leiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä saamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.
"— Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon vieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä leirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani hänen roistomaisuutensa.
"— Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin ennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä retkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen kuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa toivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun, jotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan arabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta." Werper astui reippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi nopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä tuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua pitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen sisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti kuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien askelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä, pettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. "Laukku on hukassa", hän selitteli lyhyesti, "enkä uskalla viipyä kauemmin sitä etsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa."
Kun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän huomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti uskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen ystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään petollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa vihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.
Vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa, ja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän porttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki, mitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.
"Sanon heille", hän selitti, "että sain teidät kiinni, kun olitte karannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen parhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata leiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä turvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja luovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle, jonka nimen hän ilmoitti minulle."
Belgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin harhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin epätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi ajatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei hän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.
Huutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin käsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat portit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi heidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu luutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä tehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut pettää lady Greystokea.
Portin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat ällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.
Belgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri oli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti epäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä uskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan karanneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja pian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen kanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut hänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.
Jane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli aikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä samanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja Frecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen hökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.
Hänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin vartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa Mohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi, ennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat päällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen suunnitelmansa epäonnistuisi.
Mitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin joku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, — olisiko tästä muuta hyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista kidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat jokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän voisi toivoa pääsevänsä rannikolle.
Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan, jossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan. Arabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen näkyviinsä.
"Ole tervehditty, oi veli!" hän sanoi.
"Ole tervehditty", vastasi Werper.
Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä hiljaisuuden.
"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?" hän kysyi.
"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja vaaroilta", vastasi belgialainen.
"Hyvä on", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua suoraan eteensä.
Taas tuli usean minuutin hiljaisuus.
"Ja jospa hän olisikin kuollut?" kysyi belgialainen päättäen paljastaa totuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.
Arabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen suoraan belgialaisen silmiin.
"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit sen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus sydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta — hänen oma äitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei milloinkaan anna anteeksi — vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen mieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.
"— Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen vakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut — muutoin et olisi milloinkaan uskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies tai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole kyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman todistuksen — sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?
"— Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen äitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että valitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne takaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet, joista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä ratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta saamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi. Mitä?"
Pahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla välkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti irvisti vasten belgialaisen kasvoja.
Werper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen johdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä kuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta. Mutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille pahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet enää olleet hänen hallussaan.
Jos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä arabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi vaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa toivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä uskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen, joka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.
Jos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan arabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata tieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, — asiaa kannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä vaikeuksista.
"Niin", hän sanoi, "Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa abessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä pääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin miehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten hallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä Menelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen seuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään. Heitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman kohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek."
Mohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman kertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn lähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin turhantarkasti kuulustella belgialaista.
"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi", hän kysyi, "niin puolet jalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?"
"Niin", vastasi Werper.
"Hyvä", sanoi Mohammed Beyd. "Nyt menen antamaan määräyksen, että lähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin." Hän nousi poistuakseen teltasta.
Werper laski pidättäen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Odota", hän sanoi, "päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole hyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin abessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi valita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa jälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset tulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa meitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan ratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan heidän kanssaan."
"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper", sanoi Mohammed Beyd hymyillen. "Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa meitä, ja me ratsastamme länteen — silloin kun lähdemme kylästä."
"Hyvä", huudahti belgialainen, ja siten asia oli selvä.
Jane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön jälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin astui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät hänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen ranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja hänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.
Hän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten huomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi, että kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena nuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa vietetty yö oli melkein sammuttanut.
Vähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.
Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.
Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan. Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.
Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena, olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.
Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.
Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja ihailleet vangin kauniita muotoja.
Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.
Mutta nyt oli kaikki toisin — vain kurja kristitty koira oli nyt hänen ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.
Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat — ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.
"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies tahtoisi viedä teidät?"
Jane Clayton nyökkäsi myöntävästi.
"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?"
Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.
"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen ilmaissut.
Jane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.
"Te peto!" huudahti hän. "Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia."
Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat hampaansa.
"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä. Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.
Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.
Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia kahleisiin.
Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut — siinä oli ollut kassavakakkuja ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi. Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.
Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli, jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä. Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä, sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta. Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.
Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.
Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin ruumiista irtautunut henki.