YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Jane Clayton ja viidakon pedot
Murtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan kovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut, viidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain vähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa niin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.
Kävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi rakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta pedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan maasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.
Muutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien sivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka tapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui suurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä riistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen pyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta oksasta.
Huomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi edes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä siihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän tiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä hänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi lähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.
Ja näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen sisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja josta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa — tämä ravinto yksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen tarmon.
Eräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari villiä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi kulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta ja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku nakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden omistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.
Tämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä pikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin pitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen mielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli estänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että apina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.
Nyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet — lannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite. Tällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen viitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen oksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.
Tshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui hänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu sulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla odottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun esineen mustan varusteista.
Ennen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen aitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon päivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes auringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.
Katsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä iltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin vaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina pudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen pehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen tavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään lehteä tai ruohonkortta.
Pysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen tavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten aivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä taisteluun — jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille alempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista ihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.
Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.
Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi. Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta raivoon — silloin oli asia toinen.
Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan — siitä hän oli varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan. Mitenkä se sitten oli hävinnyt?
Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.
Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet — apina kun lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa — jäivät huomaamatta metsän merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.
Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui viidakon sokkeloihin.
Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.
Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään. Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.
Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua: leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille hartioille.
Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus, mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun tuloksesta.
Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet, rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.
Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.
Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia likellä.
Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi villin voittohuutonsa.
Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.
Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.
Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt, milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta, joka puoleksi avoimena oli niin likellä.
Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä, ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.
Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä ulottuvilla.
Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin löytäisi häntä.
Maatessaan paikallaan näiden kaameiden ajatusten vaivaamana hän tunsi äkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet häneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi kummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän taakse.
Hän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi ei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin jäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat, nakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli katkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois saaliiltaan.
Tuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain tuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun kauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän olisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa oloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin pakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.
Lähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen. Jos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien oksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä epäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa, salliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs toinen mahdollisuus — sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon silloisesta mielialasta.
Kun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä välinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä niin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta hän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä — tosin epäillyttävää — tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi, käyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.
Hän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin kuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi sotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti, leijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli jättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.
Tässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei mitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti taas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen jäykkänä, tuijottaen pedon selkään.
Hän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten hänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä siitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori nainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta — vielä hetki, niin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn, jättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean yrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja hänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison päänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen poispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja kylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että kuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen ulottuvillaan.
Sekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto makasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina jäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä. Nuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta liikuttaa edes yhtään lihasta.
Hänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän tuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa maltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet korvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan naisen toimia.
Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.
Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä karjahduksia päästellen.
Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli verrattain pieni.
Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.
Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.
Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.
Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain muutaman tuuman päässä toisistaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia tunteja aikaisemmin.
Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.
Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen — wazirithan olivat uupumattomia metsämiehiä.
Päivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli pyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan seurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti? Hänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta arabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei tiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai vihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten paljastavansa itsensä viholliselle.
Kuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että ottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen korviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut yhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja lopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun kätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli kulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.
Ammunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut erottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden miehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen edessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen selin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti tarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.
Jane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka oli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä päästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän sivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen. Ilmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis hiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai opastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.
Tuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo hiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi piilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin sen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja ottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja liittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän arabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa keskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.
Ahmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat jokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa tarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului terävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki belgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot alaspäin.
Kun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen huudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän odottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin kevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina eteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.