KAHDEKSASTOISTA LUKU
Taistelu aarteesta
Oli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään epäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen menestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli laaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat voi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka hänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.
Puhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä, tuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä. Puolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua riistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä näkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa kohti.
Tarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle vehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä suunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti apinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän kyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.
Tarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi peräytymään — ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta olipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän — hän oli valmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia vastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli hänellä käytettävänään toinen, suurempi voima — terävä älynsä.
Ja näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan. Apinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen päin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien yläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä kavioniskuja.
Hetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä apinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen ruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen kompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas taaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.
Surmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen seuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa Baraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut poikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä myöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun yläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris oli paeten tullut.
Ei kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille, sillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista perässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti puunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi mehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa lämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.
Nälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua. Hänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli näkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista ratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.
Heidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli niin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen muutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään — puhumattakaan hysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen läsnäolonsa.
Hänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen läsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja belgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen jonkun merkin varastetusta pussista.
Abessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina heidän polkunsa yläpuolella — kookas, melkein alaston valkoinen mies, joka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi, että hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta metsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.
Tarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä muutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat varovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä varomattomuuteen.
Siten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain Tarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen huojuvien oksien kautta.
Kahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli vuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä epämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat suuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen välimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän tarjoamaan suojaa.
Abessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja Tarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi heitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko he aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan. Sitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja mikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien hautaamia esineitä!
Pian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen, ja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen esine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia, ja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili ja taputteli ahneuden huumassa.
Jotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja pitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi nämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?
Hän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat varmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin piikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat miehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä heidän kylänsä saattoi olla.
Kun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli muuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen huvilan raunioita.
Aina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he olivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään nousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan sydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?
Werper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän kääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.
"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa", hän kuiskasi. "He ovat tulleet hakemaan kultaa."
Samalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja käsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun hänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen huvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä — toinen oli jo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.
Arabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa epäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas kadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään häneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa turvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.
Hän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi kullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja antaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi abessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen julmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen ja kiroillen.
Abdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka tyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan ja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä jälkeä.
Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa, käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon. Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän sitten pani aarteen alttiiksi.
Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin murhanhaluisten roistojen puolella.
Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.
Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.
Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa — hän tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.
Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää, kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.
Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin päälle.
Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.
Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä. Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa piirin läpi — hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.
Heidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa reunassa metsää kohti.
Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa Abdul Murak.
Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.
Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen, minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.
Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi, kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.
Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.
"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois. Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."
Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot olivat maahan läjättyinä.
Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.
Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään, mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin, kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.
Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin, kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli Ahmet Zek näkyviin.
Belgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan eläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui lähestyvää arabialaista.
Hänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan, saaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper makasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.
Arabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin sen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen hevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa suojaan.
Ja siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla kuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä hän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi puihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin puolikuollutta abessinialaista ponihevosta.
Pysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä saattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen ja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman rintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas suojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua toisti saman tempun.
Werperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä varustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten joukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että häneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi arabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.
Belgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys, koetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä tuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet Zekin voisi lahjoa.
Werperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun lomassa huusi vastustajalleen:
"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään tälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni pistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni hengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin, mitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen pussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä vuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä on minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja sinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja vapauteni."
Arabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen vastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen laukauksen.
"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"
Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen jokaisen liikkeensä.
Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen näkyvistä.
Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia, sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan aarretta.
Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu- ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.
Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan palkintoaan.
Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.
Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan, eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin varma sen osumisesta.
Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.
Werper ei uskaltanut edetä — toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa tietä.
Mutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä toinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä vaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen löytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin muissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi Tarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.
Kostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun, joka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä kouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.
Hän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen silmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku esineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti, kunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli ne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan silmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon puuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan.
Hänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli ollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia tarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli mennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän olisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit piikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?
Hän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan pitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän varovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli mennyt.
Kun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota pussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä sinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä kimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat herättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon tavallisia joen piikiviä.