SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Jane Clayton kuolemanvaarassa
Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa, koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden, kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä seuraamasta neekerin jälkiä.
Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.
Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä Werperillä oli tarjottavana.
Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.
Abdul Murak silmäili häntä synkästi. "Mitä nyt haluat?" hän kysyi.
"Vapauttani", vastasi Werper.
Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi tietää", hän sanoi.
"Voin maksaa siitä", sanoi Werper.
Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten — rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua enää, muutoin pieksätän sinut."
Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin riippui asian menestymisestä.
"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"
"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasi
Abdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"
"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin vien sinut sinne — jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"
Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään — mutta kymmenen kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti asiaa hetken.
"No, jos lupaat", sanoi hän. "Kuinka kaukana kulta on?"
"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin", vastasi Werper.
"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö, mikä on rangaistuksesi?"
"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen. "Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin sinne. Ja lisäksi, — siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten suojelukseen."
"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?" kysyi Abdul.
Werper nyökkäsi myöntymykseksi.
"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes kulta on hallussani."
"Olen tyytyväinen", sanoi Werper. "Lähdemmekö jo huomenna?"
Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo. Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.
Kun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.
Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.
Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk, mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta — hän ajatteli tähän asti inhoamaansa itsemurhaa.
Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.
Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona toinen, varmempi hyökkäystapa.
Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun. Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään yläpuolella — sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta, ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti ketteryyden ja rajuuden uhriksi.
Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan. Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.
Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen hameelleen, likistäen sen kiinni.
Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.
Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.
Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven. Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.
Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä. Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.
Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma, että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.
Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.
Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.
Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.
Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin etsimistä.
Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa poissaolosta.
Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja odottaa häntä siellä.
Kun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti majan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten joukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan, että hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että hän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.
Tunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne asti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen huudahtaen: "Kuka tämä on?" ja samalla temmaten burnusin pääverhon apinamiehen kasvoilta.
Apinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut väittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto opettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta sanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista aikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten vaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen sanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta toiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.
Käytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli hetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi, ja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen. Tarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat ovelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun eläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He katselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut yksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä villin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri hiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?
Tarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli pudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja arabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin? aukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen heti maahan majan taakse.
Kun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän läpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan aikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut löytää apinaa mistään.
Naaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä pussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan vimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon pimeyteen.
Tällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin tunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat olivat hereillä ja varuillaan.
Paetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin ladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä löytää.
Tshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset olivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten kaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän oli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa ponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen mennessään.
Etsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi nopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen edessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan hahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen nilkkojaan ja ranteitaan.
Apinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän heistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli heistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen sieraimiinsa.
Hetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona jo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut liian julma, näytti ihan riehaantuneen — tuuli kääntyi äkkiä muutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen nuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti viidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa, ja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.