KUUDESTOISTA LUKU
Tarzan johtaa taas manganeja
Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.
Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha, että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan liikaa — varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.
No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre englantilaisen talon raunioiden vieressä.
Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.
Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään välitön vaara väijynyt häntä.
Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan turvallisesti vartioituna leirissä!
Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen ponnistuksensa.
Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun lehvistöstä.
Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.
Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.
Nainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa, ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta noita hirveitä olentoja oli niin likellä.
Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.
Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.
Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti, kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.
"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."
Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.
Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.
Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman ja tuskan murtaman naisen mukanaan.
He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan lisäksi myös sidottu.
Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä ollenkaan — Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.
Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.
Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta. Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin omituisia tunteita.
"Missä on naaras?" hän kysyi.
"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä olet, joka puhut manganien kieltä?"
"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta. Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin kansani luo."
"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä, että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."
Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.
Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.
Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän kohosi apinoiden tason yläpuolelle.
Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista, ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.
Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten kanssa.
Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä olopaikassaan — että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana, joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".
Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla, jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.
Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.
Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin kannustin — salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.
Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto, mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman vastustajan, joka oli ketterämpi.
Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä voimakas kuin selittämätönkin hänelle.
Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.
Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.
Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.
Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa, kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.
Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen, sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.
Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen, jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien kylässä.
Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä jatkamaan yritystä.
Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran uhatessa helppo piiloutua.
Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.
He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi, ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.
Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin orava ja äänettömästi kuin aave.
Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli. Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia, maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.
Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan, ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla leiriin.
He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään — seuraavalla hetkellä he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin, jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.
Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla, niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän oksien keskellä.
He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja piikivensä.
Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän, karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.
Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain kahdesta syystä — etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen. Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut häntä ahdistaa.
Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.
Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies ohjaisi heidät tarmanganien kylään.
Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.
Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.
Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen sisäpuolelle.
Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä naaras sisäpuolella.
Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.
Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten — Tshulk halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi — Tarzan oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli tyytyväinen.
Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana, jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.
Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.
Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti. Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti. Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan kuunteli ulkopuolella.