VIIDESTOISTA LUKU
Werperin pako
Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan, jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.
Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.
Koska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa valkoinen nainen oli vankina.
Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.
Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.
Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin. Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.
Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.
Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.
Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.
Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta — pino oli varattu majojen rakentamista varten — ja pantu nojalle paalutuksen aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin käyttökelpoinen pakotie.
Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa suoraan itään päin.
Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä naarasleijonaa.
Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa seinään pistettynä — epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle, kuinka voi päästä korkean seinän yli.
Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti, kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa takaa-ajettu.
Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät karannutta belgialaista.
Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen sijaansa, — vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.
Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä olevan.
Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.
Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata, piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti. Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.
Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo — keltaisenruskea hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.
Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi. Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi äkkiä ratsumieheen.
Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin eläinten kuninkaan armoille?
Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan. Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan? Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan, hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.
Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.
Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.
Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista, isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä aterioimispuuhissa.
Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva varoitusääni.
Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville, että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.
Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle, laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.
Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei noussut saaliinsa äärestä.
Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti maahan.
Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin läheisessä tiheikössä.
Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta verestä.
Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies oli tyytymätön — ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen nautinnon.
Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua, kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.
Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten, pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois, mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.
Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.
Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet vihdoin onnettomuuteen.
Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli
koillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa
Ahmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul
Murakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon
Menelikin alueen rajojen sisäpuolelle.
Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.
Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja vietiin päällikön luo.
Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu, ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.
Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan tilansa heti arabialaisten syyksi.
Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul
Murakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että
Ahmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,
että hän marssi nopeasti etelää kohti.
Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa kohti.
Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata sanaa: "Lady! Lady! Lady!"
Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa kohti, jossa huutaja oli.
Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan. Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.
Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille, joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.
Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei hän pitäisi pienempää ääntä.
Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi, kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa päivä päivältä laimeni.
Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville mitään — ainakaan tällä tavalla.
Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän seikan.
Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.
Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä verhoamassa.
Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi, että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.
Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.
Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin, joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä tavalla, josta hän eniten piti.
Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle kylpemään.
Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.