KOLMAS LUKU
Viidakon kutsu
Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen, boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen puuhun ja oli kadonnut.
Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.
Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin, sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus. Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin jäännös — hän oli taas alkuajan metsästäjä — ensimmäinen ihminen — ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä — kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.
Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin — alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella. Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei ollut tänä yönä ollut menestystä.
Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin, mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä painavanakin.
Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen. Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.
Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus, joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa — se voi ainoastaan karjua, murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti aukeaman toiselle puolelle.
Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä? Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle, pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa — apinamiehen herkkiin sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien vainoamaan Numaa.
Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju tuli vieraasta ihmisestä — miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa — hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.
Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen kylkeen.
Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.
Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta — vieraan valkoisen miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan — kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo. Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät ja niissä kuvastui suurta pelkoa — taikauskoista pelkoa, kun ihminen uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.
Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle, kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon, joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.