VIIDES LUKU
Liekehtivän jumalan alttari
Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken oli kaikki hiljaa ja järkkymättä — seuraavalla hetkellä koko maailma huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen ruumiinsa vieri kammion lattialle.
Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas, kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.
Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.
Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.
Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti — nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta haudasta — ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin, peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.
Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta kohti.
Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle, ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen. Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun; siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.
Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta kuinka hän pääsisi kuilun yli?
Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen sielun kidutetusta kurkusta.
Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia tähtiä.
Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa huutaa apua — siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.
Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän, turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä vastakkaiselle puolelle.
Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä, tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.
Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä, mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa järkytyksestä.
Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.
Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä. Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta, vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.
Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä? Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä. Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.
Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa, ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan, sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä, mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.
Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi kauemmaksi.
Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.
Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän — hän ei tiennyt sitä.
Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,
osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.
Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen lattialle.
Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.
Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut selittää näiden tahrojen alkuperää — myöhemmin niiden merkitys tuli liiankin kaamealla tavalla ilmi.
Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta, hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla. Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.
Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia, kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat, taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen järkytettyjä hermoja.
Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut, mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.
Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen. Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen omalla lämpimällä sydänverellään.
Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki, ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi — sitten kuului äkkiä kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi keskellä temppeliä — yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien kynsien välissä.
Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä Werperin päälle.