YHDESTOISTA LUKU
Tarzanista tulee jälleen eläin
Werper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli, murha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen kättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper värisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos jättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi hän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja belgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.
Taas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, — tällä kertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja tasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan. Jos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä tai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja hävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.
Tarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka aikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko tämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?
Ehkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa — kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon läpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta, ja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan apinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat varovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin kylkeä.
Pedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin. Viidakon asujamet eivät havahdu hitaasti — täysi tietoisuus ja jokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa heille heti sikeän unen jälkeen.
Samassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden lujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas Apinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.
Kahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama leijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö hämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli kyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun — joka tapauksessa se ei toteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen kimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon, Tarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.
Apinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen nähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin, että joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta tutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli lähtenyt yksin tasangolle.
Tarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen, että Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt kauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen ajatellessaan miehen tekoa — jättää toveri vaaran hetkellä pulaan ollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei Tarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia riippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. — Tarzan ei etsisi häntä.
Noin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon reunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä mukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun asti.
Ja aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua. Hänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle, eivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan hankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä ennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi. Jälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.
Avatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi ja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain Tarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin, hävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen urhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja valmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään kuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.
Apinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä välkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua, mutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden tapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka olivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt Oparin onkaloiden pimeydestä.
Hän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja rajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä haavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä oli palannut lapsuuden päiviin — hän näki jättimäisen naarasapinan Kaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin eriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat, Kertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita, hänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.
Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt, kun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn muodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin, joiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen lapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen eteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä poikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.
Hän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta vaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut kuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.
Heidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa. Tasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän hiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia, sileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa, kun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle saaliistaan — hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia suojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä kohti.
Hänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava uros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan edellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä pahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen suojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa varovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja viskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä vaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen, metsästysveitsi kädessään.
Nuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen tunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta, ja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan. Mutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin tasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa saavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja potkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin syöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että muu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen se käännähti ja kiiti pois.
Tarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä uudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta alkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa, ja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa uhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva Busuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen korviinsa.
"Suuret apinat", hän sanoi tovereilleen. "Siitä on pitkä aika, kun olen kuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?"
Tarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan taakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi siellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi sammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.
Seebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa näkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta apinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti hampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät pari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat edelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut ateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista, viedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin sammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä hän muuttanut suuntaansa niiden takia.
Hän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana kuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat pörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen mennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat seebran jäännöksiä.
Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat kaislat peittivät hänet näkyvistä.
Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut ollenkaan kiirettä — hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä, jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja hetken oikkujen tyydyttäminen.
Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut olemasta.
Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi, kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös; etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.
Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.
Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan, pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin. Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen, mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään ja siten välttäen mahtavan sarven.
Sitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava, teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.
Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa, kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.
Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä — sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi hänen näkyvistään.