KYMMENES LUKU
Ahmet Zek näki jalokivet
Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.
He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin mistään muusta.
Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin turkkilaisessa vaimolassa.
Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta, ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa — villien petojen ja villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane, pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin joukkiota.
Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki, vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan painettu sivu.
Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä. Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun kautta, mitä on maapallolla.
öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen hurjat toverinsa asuivat.
Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta, hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.
Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa heräsivät.
Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki. Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista vakoojaa kohtaan.
Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista, joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken huvilan raunioiden viereen.
"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek. "Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen — kukaan ei ota sitä sieltä, missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen olemassaolosta."
"Ja nainen?" kysyi Werper.
"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä saa varmaan hyvän hinnan."
Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi, joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.
Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.
"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan tienoille?"
Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata päällikkönsä luota.
Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on suoritettu."
Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia, minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa, saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman ylellisen nautinnon.
Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.
Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä, jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen vaatteittensa alla.
Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes laskenut niitä — hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.
Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle — kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.
Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin yläpuolelle.
Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.
Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle, otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.
Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa päällikölleen.
Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt, pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle, meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.
Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen. Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi. Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle teltan seinää.
Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja löysivätkin sen — ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia, jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.
Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen muotoiseksi mytyksi — Albert Werper oli karannut.
Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan. Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään saalistaan läheisestä metsästä.
Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle. Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.
Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi varjoihin, häviten sinne kokonaan.
Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja, jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen mies astuakseen toverinsa tilalle.
"Vankihan on varmasti sisällä?" kysyi tulija.
"Kyllä on", vastasi toinen, "sillä ovesta ei ole tullut ketään sen jälkeen kun saavuin".
Uusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli tullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen nurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva. Hänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään mielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri saamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.
Vartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä jättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka äänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa ylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu murskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä maahan.
Hetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: "Lady!" tuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein mielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli tyhjä!