YHDEKSÄS LUKU
Jalokivet varastetaan
Kaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.
Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa, joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.
Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa kadotuksessa.
Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi painanut hänen sieluunsa.
Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.
Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.
Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi. Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut eteensä laakealle puupalalle.
"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.
Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut. Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman villin ja paheksuvan varoitusmurinan.
Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, — hän oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.
Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi. Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut halveksia — suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin temppelissä.
Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen omaisuus, joka oli pienessä pussissa.
Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä. Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien ja lintujen rupattavaa ääntelyä.
Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja varuillaan.
Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset wazirinsa.
Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta. Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän kääntyi Werperiin päin.
"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät", hän sanoi.
"Miksi?" kysyi belgialainen.
"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien vihollisia."
Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa — he kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.
Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa, sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.
Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä, nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon, kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.
Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia silmiään — näkyvissä ei ollut huvilaa — ei latoja — ei ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat menneet. Mitä se tarkoitti?
Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt sen — Ahmet Zek oli käynyt siellä!
Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja merkitystä.
Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen, toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he näkivät ympärillään.
Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista, että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden hirveä tarina.
"Arabialaiset", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.
Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.
"Mitä he tekivät 'ladylle'?" kysyi eräs mustista.
Neekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.
"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän vaimomme ja hänen."
Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät kädenliikkeellä vaikenemaan.
"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."
Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla. He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas harkkojen päälle.
Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.
Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa. Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään. Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa, että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.
Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle, kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.
Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!
Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä omistajalta?
Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten, tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.
Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen vaipunut.
Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa, ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai kuolemansa olisi riippunut niistä.
Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon, muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan tavoin, kun näki, mitä apinamies teki — hän tuskin saattoi pidättää tyytyväisyyden huudahdusta.
Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper tunsi olevansa hukassa — kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.
Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti, kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty maahan.
Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri
Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla
Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.
Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut. Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin. Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan samaan asemaan kuin se oli ollutkin.
Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen, valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.
Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän kääntyi katsomaan nukkuvaa.
— Miksikä ei? — tuumi hän. — Sitten olisin turvassa.
Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.