KAHDEKSAS LUKU
Pako Oparista
Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen, joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto, jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?
Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja ihmetellyt löytöään.
La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä avautuivat selkoselälleen.
"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, — seurauksena alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan, yhä odottaessaan Tarzania — omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan, että sinä olet minun takiani palannut!"
Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä? Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.
"Tarzan", kertasi apinamies miettivästi. "Tarzan! Nimi kuuluu tutulta."
"Se on sinun nimesi — sinä olet Tarzan", huudahti La.
"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä nimi — en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"
La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.
"En ymmärrä sellaista kieltä", hän sanoi ranskaksi.
Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä. Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.
"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään asian voin sanoa teille — jollemme pääse pois tästä kauheasta paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat jälleen."
Tarzan kääntyi taas Lan puoleen.
"Mitä", hän kysyi, "olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?"
Ylipapitar päästi inhon huudahduksen.
"Yrittikö hän tappaa sinut?" jatkoi Tarzan.
Nainen pudisti päätänsä.
"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt päästä asian perille.
La kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.
"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän ilmoitti.
Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.
"Haluatko kuolla", hän kysyi Werperiltä.
Belgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut kuolla.
"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden kivimuurien taakse suljettuna."
Hän kääntyi ylipapitarta kohti. "Nyt menemme", hän sanoi.
Nainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.
"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."
Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua", hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.
Huohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.
"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut — jollei hän saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.
Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.
"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla; puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli saastuttajien verellä."
Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.
"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.
Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan. Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä. Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.
Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen, mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti sortunut ensi hyökkäykseen — sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.
Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille. Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.
Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi, jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen haasteesta.
Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.
Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan, kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni, olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui taisteluun.
Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy — toinen kerskuri menettää rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen, koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.
Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa. Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.
Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.
Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.
Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta. Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.
Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti, jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken huvilaa kohti.
Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti, jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita Tarzanin vaimosta.
Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti vältti häntä.
Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.