SEITSEMÄS LUKU
Oparin aarrekammio
Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut, mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.
Hän nousi hitaasti istumaan — ja kuunteli. Yksikään ääni ei kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli? Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.
Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi kadonneen. Lopulta hän löysi sen — raskaan sotakeihään, joka menneinä vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan — niin läheisesti se oli liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.
Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se, joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen. Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin kaivosaukkoa kohti.
Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.
Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.
Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.
Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä — hän ei tarvinnut enää toista opetusta.
Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas, ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän pysyi vain vaivoin pystyssä.
Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen, päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen, auringonvalaiseman taivaan.
Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut. Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.
Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui hänen kupeellaan — hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.
Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen. Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko uskaltaneet tai huolineet tutkia.
Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.
Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, — että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.
Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi — aukosta hänen yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.
Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti — siinä oli miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä. Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.
Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät kiintyivät apinamieheen.
Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.
Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän näki — tosiaan ihmeiden ihme! — alastoman jättiläisen, joka oli viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.
Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun. Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi pedon kimppuun.
Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän, veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.
Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.
Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin läpi.
Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.