KOLMASKOLMATTA LUKU
Viisikymmentä hirveätä miestä
Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.
Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä tunnustuksen jälkeen.
"Ken se saattoi olla?" kuiskasi hän.
"Jumala tietää!" vastasi mies vain.
"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"
Konemaisesti totteli Clayton, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."
"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa", lisäsi hän katkerasti.
"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, — en halunnut sinua haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin… Sellainen avioliitto olisi huono teko."
"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää — ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."…
Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta hän pelkäsi venäläistä — sydämensä pohjasta hän toivoi, että mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän liepeille.
Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen milloinkaan.
Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle — kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.
Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet, veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko muita saapuvilla kuin hän.
Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.
Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä. Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät. Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien kuvotusta.
Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin, puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet. Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta, joiden välitse häntä oli laahattu.
Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.
Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti, samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä lopun päivää.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä tavalla näiden ihmispetojen vallassa.
Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin, mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.
Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa — pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
* * * * *
Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken avattu sydämenhaava tuottaa.
Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen rajun ja villin vimman vallassa.
Hän oli nähnyt toivomansa naisen — oman — puolisonsa — toisen syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.
Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja hiljaisuudessa.
Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi — siitä hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat tulossa amfiteatteria kohti.
Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella, ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.
Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla aukeaman sisäpuolelle.
Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa. Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.
Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet — eräiden apinain muisti ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.
Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, — niiden edellinen päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan. Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.
"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava typerän ihmettelyn ilme.
"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista entistä kuningastanne — häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso minuun! Enkö minä ole sama Tarzan — mainio metsästäjä — voittamaton taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"
Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman silmänräpäyksen.
"Mitä sinä nyt meidän keskuudestamme etsit?" kysyi Karnath.
"Rauhaa vain", vastasi apinamies.
Taaskin apinat neuvottelivat.
"Tule sitten rauhassa, Apinain Tarzan", sanoi hän.
Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.
Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä, ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, — se olisi heti tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.
Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin ja raatelevin hampain — tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.
Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan päästi otteensa ja nousi — hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.
Läksyllä oli tarkoitettu tulos — nuoret apinat pysyttelivät poissa hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa, eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan. Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.
Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet päällikökseen.
Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut onnellinen — sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo. Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.
Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen, jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän hänen omatuntonsa pisteli häntä.
Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja kuolemasta vähääkään välittämättä.
Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras, kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta, tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin naapuriyhteiskunnasta.
Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.
"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän, "ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.
Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat voivat niihin vastata.
"Olivatko kaikki koirakset lyhyitä ja käyräsäärisiä?"
"Olivat."
"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja aseina kepit ja veitset?"
"Oli."
"Ja oliko niillä paljon keltaisia renkaita käsivarsissaan ja säärissään?"
"Kyllä."
"Oliko naaras — oliko se pieni ja hento ja hyvin valkoinen?"
"Oli."
"Näkyikö hän kuuluvan heimoon vai oliko hän vanki?"
"Ne laahasivat sitä eteenpäin — joskus käsivarresta, joskus pitkästä karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."
"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit, ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.
"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti, ylöspäin pitkin veden syrjää."
"Milloin se tapahtui?" kysyi Tarzan.
"Puoli kuuta sitten."
Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia kohti…