KAHDESKOLMATTA LUKU
Oparin aarreholvi
Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle. Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta huoneeseen.
Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.
"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli — kaikki, paitsi tämä huone."
"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.
"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat eläviä — jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat kaappaisivat hänet uhrikseen."
"Entä sinä?" kysyi apinamies.
"Minä olen ylipapitar — minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin tänne turvallisesti astua."
"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen tytön kummallista vakaumusta.
Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:
"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita — sen uskonnon mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo — eikä kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."
"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että uskolaisesi keksisivät juonesi?"
"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa — eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta. No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin minun täytyy palata."
Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.
"Täällä sinä olet turvassa huomeniltaan asti", sanoi tyttö.
Sitten hän meni ulos ja sulkien oven jälkeensä lukitsi hänet sinne.
Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen kammion neljää seinää pitkin.
Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.
Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.
Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen rakosista juuri siltä kohdalta — eikä mistään muualta.
Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas käsivartensa ulottui.
Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää, jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli eroittavansa heikon hohteen — melkein yhtä läpitunkemattoman kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.
Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies, että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen sitä tietä mahdottomaksi.
Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle — mutta miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli kätketty?
Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä. Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän päätti tehdäkin.
Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.
Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se oli, jonka yli juuri oli harpannut.
Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa, jollei ovi vain avautunut vankityrmään.
Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella — uusi todistus siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat; mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.
Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja. Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat jotakin halvempaa metallia.
Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit. Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.
Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi. Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa liitosta ilmaisemassa.
Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas, ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.
Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.
"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman kaupunki; mutta — satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli täysipitoista kultaa.
Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan alanteen poikki.
Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.
"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä miestä. Nekö siellä lienevät?"
Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin. Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi karkeatekoinen boma eli varustettu leiri, jonka keskellä istui pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi heille heidän omalla kielellään:
"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"
Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he ilosta suunniltaan.
"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun kaupunkiin."
"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.
"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä, Waziri."
Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää jättiläiskiveä kohti.
Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.
Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin, ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.
Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat edellisenä iltana pinonneet.
"Entä sinä, Waziri?" kysyivät he.
"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies.
"Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."
Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.
Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla, jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin viidakon vaarattomilta asujilta.
Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.
Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q. Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.
Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.
Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee koko villin viidakon vavahtamaan, — Tarzan haistoi ihmisen.
Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju. Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies, sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla metsästämässä."
Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti. Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.
Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo — yksi ainoa vaihtoehto, ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.
Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin — lyhykäisen murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla — ja sitten mahtava käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen. Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen — hengetönnä.
Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa. Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.
Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi, vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa ihoansa.
Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään aavistamattoman miehen selkään.
Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se oli tähdätty.
Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien kylää kohti.