YHDESKOLMATTA LUKU
Oman onnensa nojassa
Clayton uneksi juovansa kyllikseen vettä, siemauksittain puhdasta, suloista, raikasta vettä. Hän vavahti valveille ja huomasi olevansa likomärkä, veden valuessa virtanaan hänen ruumiilleen ja ylöskäännetyille kasvoilleen. Rankka, troopillinen sadekuuro huuhteli heitä. Hän avasi suunsa ja joi. Samassa hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että kykeni kohottautumaan käsiensä varaan. Hänen jaloissaan virui herra Thuran. Kyynärän, parin verran peremmällä makasi Jane Porter surkeassa tilassa, pienessä mykkyrässä veneen pohjalla — aivan hievahtamatta. Clayton luuli, että hän oli kuollut.
Äärettömän vaivaloisesti hän vapautti itsensä Thuranin kahlehtivasta ruumiista ja ryömi uudistunein voimin tyttöä kohti. Hän kohotti tämän päätä veneen karkeilta pohjalaudoilta. Tuossa poloisessa nälän näivetyttämässä olennossa saattoi vieläkin olla elon kipuna. Hän ei voinut hylätä kaikkea toivoa, vaan tarttui veden liottamaan riepuun ja pusersi kallisarvoisia pisaroita tuon kammottavan haamun huulien lävitse, joka vain muutamia lyhyitä päiviä sitten oli säteillyt onnellisen nuoruuden ja huikaisevan kauneuden hohtavaa elämää. Vähään aikaan ei ollut mitään merkkiä palaavasta hengityksestä, mutta vihdoin palkitsi hänen ponnistuksensa heikko värähdys puoliksi sulkeutuneissa luomissa. Hän hieroi laihoja käsiä ja pakotti vielä muutamia vesipisaroita kuivettuneeseen kurkkuun. Tyttö avasi silmänsä katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin saattoi muistaa ympäristönsä.
"Vettä?" kuiskasi hän. "Olemmeko pelastuneet?"
"Sataa", selitti toinen. "Voimme ainakin juoda. Vesi on jo elvyttänyt meidät molemmat."
"Herra Thuran?" kysyi tyttö. "Hän ei siis tappanutkaan sinua? Onko hän kuollut?"
"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa hänet…" mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.
Tämä arvasi kuitenkin, mitä hän oli aikonut sanoa.
"Missä hän on?" kysyi hän.
Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.
"Koetan, voinko hänet toinnuttaa", sanoi Clayton vihdoin.
"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee sitä — hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän veneeseen sen pedon kanssa."
Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.
"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"
Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän kasvullisuuden.
"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti, ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.
Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty veneen kokkaan. Sen hän sitoi matalalla töyryllä kasvavaan pieneen puuhun, sillä kun oli vuoksen aika, pelkäsi hän, että vene luoteen palattua kuljettaisi heidät takaisin merelle, koska oli aivan luultavaa, että hänellä ei olisi voimia kantaa Jane Porteria rannalle moneen tuntiin.
Sitten hän lähti liikkeelle hoippuen ja ryömien läheistä viidakkoa kohti, jossa hän merkeistä päättäen arvasi olevan runsaasti troopillisia hedelmiä. Aikaisemmasta kokemuksestaan Apinain Tarzanin viidakossa hän oli oppinut tuntemaan, mitkä noista monista kasveista tarjoisivat jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja oltuaan lähes tunnin poissa hän palasi rannalle pieni kainalollinen ruokaa mukanaan.
Sade oli tauonnut, ja kuuma aurinko paahtoi niin armottomasti Jane Porteria, että hän tahtoi heti yrittää maihinpääsyä. Yhä enemmän virkistyneenä Claytonin tuomasta ruuasta kykenivät kaikki kolme pääsemään sen pienen puun puolinaiseen siimekseen, johon heidän veneensä oli kiinnitetty. Siellä he aivan uupuneina heittäytyivät lepäämään ja nukkuivat pimeään asti.
Kuukauden he elelivät rannikolla jokseenkin turvallisesti. Voimiensa palattua rakensivat molemmat miehet karkean suojan puun oksille, kyllin korkealle maasta, jotta saattoivat olla turvassa isoimmilta petoeläimiltä. Päivisin he keräsivät hedelmiä ja pyydystivät ansoilla pieniä nakertajia; öisin he lepäsivät hentoon suojaansa kätkeytyneinä, viidakon villien asukkaiden väijynnällään synkistäen pimeyden hetkiä.
He nukkuivat viidakkoruohosta tehdyillä sijoilla, ja peitteenään yöllä oli Jane Porterilla ainoastaan vanha, Claytonille kuuluva villainen päällysnuttu, sama, jota tämä oli käyttänyt ikimuistoisella retkellään Wisconsinin metsissä. Clayton oli oksista laittanut heikon väliseinän jakamaan heidän lehväisen asuntonsa kahteen kammioon, joista toisessa nukkui tyttö ja toisessa herra Thuran ja hän itse.
Alusta pitäen oli venäläinen ilmaissut oikean luonteensa joka piirteen — itsekkyyden, moukkamaisuuden, röyhkeyden, pelkuruuden, ja himokkuuden. Kahdesti oli Clayton joutunut käsikähmään Thuranin kanssa, joka ei jättänyt tyttöä rauhaan. Clayton ei tohtinut hetkeksikään jättää Janea kahdenkesken venäläisen kanssa. Englantilaisen ja hänen morsiamensa elämä oli kuin alituista pahaa painajaisunta, ja kuitenkin he elivät edelleen lopullisen pelastuksen toivossa.
Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa, jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti, tämä puki ajatuksensa sanoiksi.
"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra
Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa
Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".
"Tunsitteko sen porsaan?" kysyi Thuran virnistäen.
"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen miehen, jonka olen koskaan tuntenut".
Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.
"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen, yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut — urhea herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna. Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."
Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku, ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi uskoa moista mahdotonta juttua?"
"Miksi hän sitten matkusti salanimellä?" kysyi herra Thuran.
"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.
Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla, muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue — Lady Alicen kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä vahingoittanut.
Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen isojakin otuksia.
Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.
"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin hoivattava… hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah, juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra, eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän hilpein mielin souteli kaarissa.
"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän, 'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä. Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana, johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa. Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista; se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain, väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle", päätti herra Philander puheensa.
Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.
Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi, joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".
Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana komentajana, — ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut Lady Alicellakaan siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.
Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka ennen oli Lady Alicella nauranut ja leikkinyt.
Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.
Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.
Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.
Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista, näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.
Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja. Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.
He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu, joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä — lopettaa ne iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.
Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan. Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista. Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon. Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä…
Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville. Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta. Miehellä oli aseenaan vahva sauva — yhtä tehokas ase nälkäistä leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla panostettu leikkipyssy.
Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat ilmaa.
"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!" Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä kohti hiipivään elävään kuolemaan.
Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua venäjäksi.
"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken ryhtinsä ja alkoi itkeä.
Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen lailla — urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä? Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?
Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän oli lysähtänyt kokoon.
Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä.
Uneksikohan hän?
"William", kuiskasi hän, "katso!"
Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.
Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin, horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan. Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.
"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä; mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.
"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen pääsemme sivistyneeseen maailmaan."
"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut — huomenna olet oma itsesi jälleen."
"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"
"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa hänen kasvoilleen.
Ja seuraavana päivänä tapahtui sitten suuri onnettomuus.