KAHDESKYMMENES LUKU
La
Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui, teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.
Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan. Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.
Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot, jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein pyhimpään.
Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin. Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista käsistä — viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle jumalalleen.
Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.
Papitar talutti uhrin alttarin portaalle. Taas täyttyivät parvekkeet ylhäällä katselijoilla, sillä välin kun huoneen itäpäässä olevasta holvatusta oviaukosta tuli verkalleen jono naisia huoneeseen. Heillä oli, samoin kuin miehilläkin, vain villieläinten taljoja lanteittensa ympärillä sekä parkitsemattomasta nahasta tehtyjä vöitä ja kultaketjuja. Mutta heidän mustia hiusröykkiöitään verhosivat kultaiset päähineet, jotka olivat valmistetut ympyriäisistä ja soikeista kullanpalasista. Ne oli taitavasti sommiteltu yhteen metallilakiksi, josta riippui kummallekin puolen päätä pitkiä, vyötäisille ulottuvia soikeista kappaleista laadittuja vitjoja. Naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisempia kuin miehet, heidän piirteensä olivat paljoa säännöllisemmät, ja pään muoto sekä suuret, vienot, mustat silmät osoittivat paljoa suurempaa älyä ja inhimillisyyttä kuin heidän herrainsa ja mestariensa.
Jokaisella naispapilla oli kädessään kaksi kultaista kuppia, ja kun he asettuivat riviin alttarin toiselle puolen, ottivat miehet kukin kupin vastapäätä seisovalta naiselta. Sitten alkoi laulu uudestaan, ja nyt ilmestyi mustasta käytävästä alttarin takaa uusi naishenkilö esille alhaalla olevan huoneen luolamaisesta syvyydestä.
Ylipapitar, ajatteli Tarzan. Hän oli nuori nainen, jolla oli varsin sirot ja älykkäät kasvot. Hänen koristuksensa olivat samanlaisia kuin toisten papitarten käyttämät, mutta huolitellumpia ja monet niistä timanteilla kirjailtuja. Paljaita käsivarsia ja sääriä verhoavat timanttikorut melkein peittivät ne, kun taasen hänen ainoata leopardinnahkaansa kannatti tiukka kultarenkaista laadittu vyö, johon oli lukemattomilla pienillä timanteilla sommiteltu omituisia kuvioita. Vyössä hänellä oli pitkä jalokivillä koristettu veitsi ja kädessä hento sauva paksun metallipäisen asemesta.
Saapuessaan alttarin vastakkaiselle puolelle hän pysähtyi, ja laulu taukosi. Papit ja papittaret polvistuivat hänen eteensä, kun hän kohottaen sauvaansa heidän ylitseen lausui pitkän ja väsyttävän rukouksen. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, — Tarzan saattoi tuskin käsittää, että sen omistaja seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuisi uskonnollisen innostuksen kiihkosta hurjasilmäiseksi ja verenhimoiseksi teloittajattareksi, joka verta tihkuva veitsi kädessä ensimmäisenä joisi uhrin lämmintä, punaista verta alttarille asetetusta kultakupista.
Rukouksen lopetettuansa hän antoi silmäinsä ensiksi viipyä Tarzanissa. Kaikilla ilmeillä osoittaen melkoista uteliaisuutta hän tarkasti tätä kiireestä kantapäähän. Sitten hän puhui uhrille ja lopetettuaan seisoi ikäänkuin vastausta odottaen.
"En ymmärrä kieltänne", sanoi Tarzan. "Ehkä voimme puhua toistemme kanssa jotakin muuta kieltä?" Mutta nainen ei voinut ymmärtää häntä, vaikka hän yritti ranskaksi, englanniksi, arabiaksi, waziriksi ja vihdoin turvautui Afrikan länsirannikon sekakieleenkin.
Nainen pudisti päätänsä ja hänen äänessään värähti ikäänkuin kaihoa, kun hän viittasi pappeja jatkamaan toimitusta. Nämä järjestyivät piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti papittaren käsky. Viimemainittu oli seisonut kaiken aikaa, tuijottaen yhä hartaasti Tarzaniin.
Hänen antamastaan merkistä papit hyökkäsivät apinamiehen kimppuun ja nostaen hänet portaalta laskivat hänet selälleen alttarin poikki niin, että pää ja jalat riippuivat vastakkaisilta puolilta sen syrjän yli. Sitten he ja papittaret järjestyivät kahteen riviin, jokaisella pieni kultakuppinsa valmiina ottamaan pirskahduksen uhrin verestä, sittenkun uhriveitsi olisi tehnyt tehtävänsä.
Pappien riveissä syntyi toraa siitä, ken saisi ammentaa ensiksi. Isoruhoinen julmuri, jonka eläimellisillä kasvoilla kuvastui gorillan perin ovela äly, yritti työntää pienempää miestä toiselle paikalle, mutta pienempi mies vetosi ylipapittareen, joka kylmällä käskevällä äänellä komensi isomman miehen rivin äärimmäiseen päähän. Tarzan kuuli tämän nurisevan ja mökisevän, kun hän verkalleen meni alhaisemmalle paikalleen.
Sitten papitar seisoen Tarzanin yläpuolella alkoi laulaa jonkunlaista manausta, samalla kun hän verkalleen kohotti ohutta terävää veistänsä. Apinamiehestä tuntui kestävän hirveän kauan, ennenkuin käsi taukosi kohoamasta ja veitsi pysähtyi korkealle hänen paljaan rintansa yläpuolelle.
Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa, mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen häiritsijälle.
Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen toveriensa keskellä.
Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne, antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen palvelijainsa keskuuteen.
Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri, ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni ymmärtämään — kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua — hänen omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.
Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan. Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä. Nainen ei nähnyt — hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse, kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa yksinään tässä sisemmässä temppelissä — ylipapitar ja hullu pappi olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne veivät.
Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.
Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.
Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.
Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille. Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän aikomuksensa.
Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän, mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan. Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään, ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.
"Odota!" sanoi Apinain Tarzan Kerchakin heimon kielellä.
Tyttö katsahti häneen kummastuneena.
"Kuka olet sinä", kuiskasi hän, "joka puhut ensimmäisen ihmisen kieltä?"
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi toinen ihmisenmuotoisapinain äänteillä.
"Mitä minusta tahdot?" jatkoi nainen. "Miksi pelastit minut Than kynsistä?"
"En voinut nähdä naista surmattavan." Vastaus oli puolittain kysymys.
"Mutta mitä aiot minulle nyt tehdä?" jatkoi tyttö.
"En mitään", vastasi toinen, "mutta sinä voit tehdä jotakin minun hyväkseni — voit opastaa minut pois tästä paikasta ja auttaa vapauteen". Tarzan teki tämän ehdotuksen laisinkaan ajattelematta, että tyttö suostuisi. Hän oli aivan varma, että uhritoimitus jatkuisi siitä kohdasta, jossa se oli keskeytetty, jos ylipapitar saisi pitää päänsä, vaikka hän oli yhtä vakautettu, että he tapaisivat siteistään päästetyn ja pitkällä tikarilla varustetun Apinain Tarzanin paljoa vaikeammin käsiteltävänä uhrina kuin aseeton ja köytetty Tarzan oli ollut.
Tyttö katseli häntä pitkän aikaa ennenkuin vastasi.
"Sinä olet hyvin omituinen mies", sanoi hän. "Olet sellainen mies, josta olen uneksinut siitä asti, kun olin pieni tyttö. Olet sellainen mies, jollaisia otaksun kansani esi-isäin olleen sen suuren heimon, joka rakensi tämän mahtavan kaupungin villimaailman poveen, jotta voisivat riistää maan uumenista ne satumaiset rikkaudet, joiden vuoksi olivat uhranneet etäisen sivistyksensä.
"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan — melkein surmannut sinut omakätisesti."
"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne opetuksia. En voi siitä moittia sinua, ajattelenpa uskonnostasi mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"
"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa. Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen, jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan. Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan; lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana pohjoisessa.
"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita. Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä, ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.
"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme. Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan sivistyksensä kotina — se oli vaipunut mereen.
"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme, sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme vain pieni villien apinain heimo.
"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi — ja puhumme niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin, ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista esivanhempamme lienevät lähtöisin."
"Mutta miksi sinä olet inhimillisempi kuin ne muut?" kysyi Tarzan.
"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia ajanjaksoja olleet ylipapittaria — tämä pyhä virka periytyy äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan ylipapittaren puolisoksi."
"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".
Tyttö katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti.
"Älä pilkkaa pyhiä asioita", sanoi hän. "Ne ovat hyvin hurskaita miehiä, — ne ovat pappeja."
"Sitten lienee toisia, jotka ovat paremman näköisiä?" tiedusteli apinamies.
"Kaikki toiset ovat vielä rumempia kuin papit", vastasi tyttö.
Tarzania pöyristytti hänen kohtalonsa, sillä holvin hämärässä valaistuksessakin tehosi neidon kauneus häneen.
"Mutta miten käy minun?" kysyi hän äkkiä. "Aiotko saattaa minut vapauteen?"
"Liekehtivä jumala on valinnut sinut omakseen", vastasi neitonen juhlallisesti. "Minunkaan vallassani ei ole sinua pelastaa — jos he sinut vielä tapaavat. Mutta en aio antaa heidän sinua löytää. Sinä panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi omani. Minun ei sovi tehdä vähemmän sinun puolestasi. Se ei ole helppoa — voi vaatia päiväkausia; mutta lopuksi luulen voivani toimittaa sinut muurien ulkopuolelle. Tule! Pian ne etsivät minua täältä, ja jos tapaavat meidät yhdessä, niin olemme molemmat hukassa, — ne tappavat minut, jos luulevat, että olen ollut jumalalleni uskoton."
"Sitten sinun ei tule antautua siihen vaaraan", vastasi Tarzan nopeasti. "Minä palaan temppeliin, ja jos voin taistelemalla raivata, itselleni tien vapauteen, niin mikään epäluulo ei lankee sinuun."
Mutta neitonen ei tahtonut sitä sallia ja sai hänet vihdoin suostutelluksi seuraamaan itseänsä sanomalla, että he olivat jo viipyneet holvissa liian kauan voidakseen välttää epäluuloa kohdistumasta häneen, ylipapittareen, vaikka palaisivatkin temppeliin.
"Minä kätken sinut ja palaan sitten yksinäni", sanoi tyttö "ja kerron heille olleeni kauan tainnoksissa sen jälkeen, kun surmasit Than, joten en tiedä minne pakenit".
Ja niin La opasti hänet mutkikkaiden, hämäräin käytäväin kautta, kunnes he vihdoin saapuivat pieneen huoneeseen, johon tuli hiukan valoa katon kiviristikosta.
"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän. "Kenenkään mieleen ei juolahda sinua täältä etsiä — ne eivät rohkenisi. Minä palaan pimeän tultua. Silloin olen ehkä keksinyt suunnitelman, jotta pääset pakoon."
Tyttö oli mennyt, ja Apinain Tarzan oli yksinään kuolleiden kammiossa, kauan sitten kuolleen kaupungin, Oparin, alla.