YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kultakaupunki
Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä. Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa, nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten, ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen, joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa, joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.
Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut. Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen alueensa rajain sisälle.
Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa, sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä. Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, — hänelle riitti omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta sitä käyttää.
Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut. Päiväkausia he marssivat — yhtä jokivartta ylöspäin, matalan vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin, sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä aarrekaupungista.
Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä, ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.
Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon. Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli heidän oman maansa rajana.
Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan näköalaan. Siinä oli autio laakso — matala, ahdas laakso, jossa kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin, mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen, jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit — hänestä se näytti upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.
Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien edustalle.
Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.
Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti, ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan ja jylhään rakenteeseen.
Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.
Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle. Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten, yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa kunnossa kuin ulkomuuri.
Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu. Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille hakattuun lintuun.
Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista, mitä silmä olisi voinut eroittaa — ainoastaan kaamea vaikutelma elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen menneisyyden kaupungissa?
Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.
"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä näyttää noiden raunioiden sisällä".
Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen, jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.
Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät häntä katselivat.
Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.
Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.
Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he eivät olleet yksinään.
Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on kertonut siitä minulle monesti."
Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita — kullalla, jonka voimme helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."
Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä, mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä — olivat kahden vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen tyhjien salien läpi.
Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.
Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään. Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan, missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan, tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten, kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne sitoivat hänet — kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä kohtaamaan.
Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi, koskapa ne olivat hänet sitoneet.
Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli varmaan satakunta miestä — lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.
Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.
Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, — ei ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä. Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet miellyttävän näköisiä.
Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan temppeliä, pihan takapuolelle.
Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella, sitä hän ei tiennyt.
Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä tirkistelivät häneen.
Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.
Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä, hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.
Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina, ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.