KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kuoleman arpajaiset
Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi aamulla Lady Alicen haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut — ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat tyttöön.
"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"
"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla eleellä. "Olemme aivan yksin."
Clayton tähysti ulappaa joka suunnalle.
"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla — minä näin ne kaikki."
Hän herätti toiset veneessä olijat ja selitti tilanteen vakavuuden.
"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa, joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."
He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin, että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten typeryydestä.
"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä? Aterioitkaamme, sanon minä."
"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."
"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään… muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."
Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.
"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."
Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.
Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.
Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki, ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin kysymään, mikä oli hätänä.
"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä — kuoleman omat! Tämä… rasia sisältää hiiliöljyä!"
Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa, vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut rahtuakaan ruokaa.
"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."
Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja, kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle. Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.
"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.
"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "Saprisii! Onpa se oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"
Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.
Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi. Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle, unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa valveellisen todellisuuden kauhuilta.
Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille, että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.
Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman, troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin, odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa, kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja, joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko Lady Alicen haaksirikosta kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.
Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut sitä näkyä kestää.
"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.
Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.
"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui lähinnä häntä.
"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.
"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot", vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden tässä polttavassa paahteessa."
"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä tarvita ennen huomenaamua."
Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän tarkoittane…"?
"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei välitä."
"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin. "Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."
Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen, mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin, antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen vieritetyksi veneenlaidan yli.
Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.
Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen. Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään. Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa suusta.
Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia pysyttääkseen mielipuolen erillään.
Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider. Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.
Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi. Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli. Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa, jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.
"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi. Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"
Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän tuskin saattoi uskoa.
"On sitten parempi, että kuolemme yhdessä", virkkoi Clayton.
"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."
"Kuinka tiedämme, kenen vuoro tulee ensimmäiseksi?" kysyi Spider.
"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran. "Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, — ken vetää sen kolikon ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."
"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua näköpiiriimme… ajoissa".
"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette 'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä kannatan. Entä te, Spider?"
"Minä myöskin", vastasi merimies.
"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."
Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta. Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä. Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.
"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on 1875, ja senvuotisia on vain yksi."
Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman pienoismittarin apua.
"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin vastenmielistä; — on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen yrityksen takin alla.
Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin, jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi, jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa, mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.
Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden 1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.
Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja Claytonin kuin neljä yhteen.
Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.
Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.
Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata kättänsä.
"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"
Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen. Rahan vuosiluku ei ollut 1875.
Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan vuorokauteen. Ne olivat kauheita — yhä enemmän heikkouden ja toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.
"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.
Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.
He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.
"Milloinka se tapahtuu?" kysyi hän Thuranilta.
Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti hervottomana sitä avata.
"Nyt", mutisi hän muljottaen ahnain silmin englantilaiseen.
"Ettekö voi odottaa pimeään asti?" kysyi Clayton. "Neiti Porterin ei sovi nähdä tätä toimitusta. Meidänhän piti mennä avioliittoon."
Pettymyksen ilme tuli herra Thuranin kasvoille. "Olkoon sitten", vastasi hän vitkastellen. "Eihän tästä ole pitkä yön tuloon. Päiväkausia odoteltuani voin odottaa vielä muutaman tunnin."
"Kiitos, ystäväni", jupisi Clayton. "Nyt menen hänen viereensä ja viivyn hänen luonaan siihen asti kun aika tulee. Tahtoisin viettää tunnin, pari hänen kanssaan ennenkuin kuolen." Kun Clayton pääsi tytön viereen, oli tämä tajutonna. Hän tiesi, että Jane oli kuolemaisillaan, ja hän iloitsi siitä, että hänen ei tarvitsisi nähdä tai tietää sitä kauheaa murhenäytelmää, joka pian esitettäisiin. Hän otti tytön käden ja kohotti sen sieroittuneille ja turvonneille huulilleen. Pitkän aikaa hän hyväili siinä kuihtunutta, kynsimäistä elintä, joka kerran oli ollut nuoren baltimorelaisen kaunottaren siro, hyvinmuodostunut, valkoinen käsi.
Tuli aivan pimeä ennenkuin hän sitä huomasikaan, mutta yöstä kuuluva ääni muistutti häntä. Venäläinen siellä kutsui häntä tuomioonsa.
"Minä tulen, herra Thuran", kiirehti hän vastaamaan. Kolmesti hän yritti kääntyä käsillään ja polvillaan, voidakseen ryömiä takaisin kuoleman kitaan, mutta niinä muutamina tunteina, jotka hän oli siinä virunut, hän oli tullut liian heikoksi palatakseen Thuranin luo.
"Teidän täytyy tulla minun luokseni, hyvä herra", huusi hän heikosti.
"Minulla ei ole kylliksi voimia noustakseni kontilleni."
"Sapristi!" jupisi herra Thuran. "Te yritätte petkuttaa minulta voittoni."
Clayton havaitsi miehen ryömivän veneen pohjaa pitkin Vihdoin kuului epätoivoinen voihkaus. "Minä en jaksa kontata", kuuli Clayton venäläisen valittavan. "On liian myöhäistä. Olette petkuttanut minut, te Britannian rupinen rakki."
"Minä en ole petkuttanut teitä, hyvä herra", vastasi Clayton. "Olen koettanut parhaani noustakseni, mutta minä yritän uudestaan, ja jos tekin yritätte, niin ehkä kumpikin meistä kykenee konttaamaan puolitiehen, ja sitten saatte 'nauttia voittonne'."
Taas ponnisti Clayton viimeiset voimansa äärimmilleen ja havaitsi Thuranin tekevän samoin. Lähes tunti sen jälkeen onnistui englantilaisen kohota käsiensä ja polviensa varaan, mutta ensimmäisellä liikkeellä eteenpäin hän pudota mätkähti kasvoilleen.
Hetkistä myöhemmin hän kuuli helpoituksen huudahduksen herra
Thuranilta.
"Minä olen tulossa", kuiskasi venäläinen.
Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan hengityksen.
Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa. Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua, jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.