SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Wazirilaisten valkoinen päällikkö
Kun mustan manyuema-miehen silmät osuivat omituiseen ilmestykseen, joka seisoi hänen edessään, uhkaava veitsi kädessä, alkoi hän kauhusta muljottaa. Hän unohti pyssynsä, unohti edes huutaa — hänen ainoa ajatuksensa oli paeta tätä pelottavaa valkoista villiä, tätä jättiläistä, jonka paksuilla hyllyvillä lihaksilla ja laajalla rinnalla nuotion värähtelevä hohde leikki.
Mutta ennenkuin hän ehti kääntyä, oli Tarzan hänen kimpussaan, ja silloin vartija mieli huutaa apua, mutta se oli myöhäistä. Iso käsi puristi hänen henkitorveansa ja hänet painettiin maahan. Hän taisteli hurjasti reuhtoen, mutta turhaan. Sitkeästi kuin verikoiran julmat hampaat puristivat nuo kauheat sormet häntä kurkusta. Nopeasti ja varmasi tukehdutettiin hänet. Hänen silmänsä lensivät ammolleen, kieli työntyi ulos suusta, kasvot saivat kamalan sinipunervan värin, jäykistyvät lihakset vavahtivat, ja sitten virui manyuemalais-vartija aivan hievahtamatta.
Apinamies heitti ruumiin toiselle leveälle olalleen ja ottaen miehen pyssyn käveli hiljaisin askelin uinuvan kylän katua pitkin puuta kohti, josta hänen oli niin helppo päästä vaajavarustuksilla ympäröityyn kylään. Hän kantoi kuolleen vartijan ylös sokkelomaiseen lehväröykkiöön.
Ensiksi hän riisti ruumiilta patruunavyön ja sellaisia koristuksia, kuin hän halusi, kiilaten sen mukavaan oksanhaarukkaan siksi aikaa, kun hänen näppärät sormensa etsivät saalista, jota hän ei oikein voinut pimeässä eroittaa. Kun hän oli lopettanut, otti hän miehelle kuuluvan pyssyn ja astui kauaksi oksalle, jonka päästä voi paremmin eroittaa hökkelit. Tähdäten huolellisesti mehiläispesää muistuttavaa rakennusta kohti, jossa tiesi johtavain arabialaisten olevan, hän vetäisi liipasinta. Melkein heti kuului voihkinaa vastaukseksi. Tarzan hymyili. Hän oli taaskin osannut.
Laukauksen jälkeen oli leirissä hetkisen hiljaa, ja sitten manyuemalaiset ja arabialaiset parveilivat hökkeleistään kuin vihaiset hörriäiset, mutta tositeossa he olivat vieläkin enemmän säikähtyneitä kuin vihaisia. Edellisen päivän jännitys oli saanut sekä neekerit että valkoiset pelokkaiksi, ja tämä ainoa laukaus yön pimeästä herätti nyt heidän mielessään kaikenlaisia kamalia otaksumia.
Ja kun he huomasivat, että heidän vartijansa oli kadonnut, ei heidän pelkonsa suinkaan talttunut, ja ikäänkuin ylläpitääkseen rohkeuttaan sotaisilla toimilla he alkoivat nopeasti ammuskella kylän suljettuja portteja vastaan, vaikka ei mitään vihollista ollut näkyvissä. Tarzan käytti hyväkseen tämän ammunnan korvia huumaavaa melua itse lähettääkseen luodin väkijoukkoon alapuolelleen.
Kukaan ei muskettien rätinässä kuullut hänen laukaustansa, mutta jotkut lähellä seisovat näkivät yhden joukostaan äkkiä lyyhistyvän maahan. Kun he kumartuivat hänen ylitseen, oli hän kuollut. Heidät valtasi pakokauhu, ja arabialaisten täytyi käyttää kaikkea raakaa arvovaltaansa pidättääkseen manyuemat juoksemasta huiskin haiskin viidakkoon — mihin tahansa kauheasta kylästä pois.
Jonkun ajan kuluttua he alkoivat rauhoittua, ja kun heidän keskuudessaan ei enää sattunut salaperäisiä kuolemantapauksia, rohkaistuivat jälleen. Mutta se oli lyhyt hengähdysaika, sillä juuri kun he olivat tulleet vakuutetuiksi, että heitä ei enää häirittäisi, päästi Tarzan kamalan voihkaisun, ja kun ryöstöretkeilijät katsahtivat äänen suuntaan, niin apinamies, joka seisoi heiluttaen kuollutta vartijaa hiljaa edestakaisin, paiskasi ruumiin äkkiä kauaksi heidän päittensä päälle.
Säikähdyksestä ulvahdellen hajosi joukko kaikkiin suuntiin välttääkseen tätä uutta ja kauheaa olentoa, joka näkyi hyökkäävän heidän kimppuunsa. Heidän säikähtyneessä mielikuvituksessaan vartijan ruumis, joka käsivarret ja koivet harallaan putosi heidän keskellensä, näytti isolta petoeläimeltä. Hädissään kiipesivät monet neekereistä paaluaidan yli, kun taas toiset riuhtaisivat porttien puomit irti ja kirmasivat kuin hullut aukeaman yli viidakkoa kohti.
Vähään aikaan ei kukaan kääntynyt tarkastamaan pelättiä, mutta Tarzan tiesi, että he kohta niin tekisivät, ja aavisteli jokseenkin varmasti, mihin he ryhtyisivät havaittuaan, että se oli vain heidän vartijansa kuollut ruumis, vaikkakin he epäilemättä senkin jälkeen vielä olisivat kauhuissaan. Ja senvuoksi hän hävisi äänettömästi etelää kohti liikkuen kuutamon valaisemaa ylätasanteen lehvätietä wazirilaisten leirille päin. Sitten yksi arabialaisista kääntyi ja näki, että heidän niskaansa puusta syöksähtänyt esine virui hiljaa ja liikahtamatta kyläkujan keskellä, mihin oli pudonnut. Varovaisesti hän hiipi takaisin sitä kohti, kunnes havaitsi, että se oli vain ihminen. Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.
Hänen toverinsa kerääntyivät nopeasti hänen kutsustaan, ja hetkisen kiihtyneen keskustelun jälkeen he tekivät juuri sen, mitä Tarzan oli otaksunut heidän tekevän — kohottaen pyssyt olkapäitään vasten he ampuivat yhteislaukauksen toisensa perään puuhun, josta ruumis oli heitetty. Jos Tarzan olisi vielä ollut siellä, olisi hänet sata luotia lävistänyt.
Kun arabialaiset ja manyuemat huomasivat, että heidän kuolleen toverinsa ruumiissa ei ollut muuta väkivallan merkkiä kuin jättiläiskokoisten sormien jäljet ajettuneessa kaulassa, joutuivat he taas suurempaan pelkoon ja epätoivoon. Että he eivät yöllä olleet turvassa edes varustetussa kylässä, vaikutti heihin kauhistuttavana yllätyksenä. Että vihollinen saattoi astua heidän keskelleen leiriin ja surmata heidän vartijansa paljain käsin, näytti aivan käsittämättömältä, joten taikauskoiset manyuemalaiset alkoivat kovasta onnestaan syyttää yliluonnollisia voimia. Eivätkä valkoisetkaan kyenneet antamaan parempaa selitystä.
Ainakin viisikymmentä heidän joukostaan juoksi pimeän viidakon läpi, vähääkään tietämättä, milloin heidän kamala vihollisensa uudistaisi aloittamansa kylmäverisen teurastuksen. Mutta vimmattu ryhmä yltiöpäitä julmureita jäi nukkumatta odottamaan päivän sarastusta. Vain arabialaisten luvattua, että päivänkoitteessa lähdettäisiin kylästä ja riennettäisiin pois heidän omaa maatansa kohti, suostuivat jälellä olevat manuyemalaiset viipymään kylässä hetkistäkään kauemmin. Ei edes heidän julmien isäntiensä pelko riittänyt voittamaan tätä uutta kauhua.
Ja niinpä Tarzan sotureineen, kun he seuraavana aamuna palasivat hyökkäämään, tapasivat rosvoilijat valmiina lähtemään kylästä. Manyuemat olivat kuormitetut ryöstetyllä norsunluulla. Sen nähdessään Tarzan irvisti, sillä hän tiesi, että he eivät sitä kuljettaisi kauaksi. Sitten hän näki jotakin, mikä herätti hänessä levottomuutta. Joukko manyuemalaisia sytytteli tulisoihtuja leirinuotion hiilloksesta. He aikoivat panna kylän palamaan.
Tarzan istui korkeassa puussa muutaman sadan metrin päässä paaluaidasta. Asettaen kämmenensä torveksi hän huusi äänekkäästi arabiankielellä: "Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki! Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki!"
Hän toisti nuo sanat enemmän kuin kymmenen kertaa. Manyuemat epäröitsivät, ja sitten yksi viskasi soihtunsa leirinuotioon. Toiset aikoivat tehdä samoin, mutta silloin eräs arabialainen karkasi heidän kimppuunsa keppi kädessä ja ajoi heitä pieksemällä majoja kohti. Tarzan havaitsi, että hän käski heidän sytyttää pienet ruohokattoiset asumukset. Sitten hän nousi seisomaan heiluvalle oksalle sata jalkaa maan pinnan yläpuolelle ja kohottaen yhden arabialaisten pyssyistä olkapäätänsä vasten tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Laukauksesta arabialainen, joka usutteli miehiään kylää polttamaan, lyyhistyi maahan, ja manyuemat heittivät pois tuohuksensa ja pakenivat kylästä. Tarzanin nähdessä heidät viimeistä kertaa he kirmasivat viidakkoa kohti, kun taas heidän aikaisemmat isäntänsä polvistuivat maahan ja ammuskelivat heitä.
Mutta niin vihaisia ja kiukuissaan kuin arabialaiset olivatkin orjiensa tottelemattomuudesta, tulivat he toki vakuutetuiksi, että oli viisainta luopua nautinnosta sytyttää palamaan kylä, joka oli antanut heille kaksi niin kamalaa vastaanottoa. Sydämessään he kuitenkin vannoivat palaavansa sellaisin voimin, että kykenisivät lakaisemaan puhtaaksi koko seudun penikulmain laajuudelta, kunnes ei mitään jälkeä ihmiselämästä olisi tavattavissa.
He olivat turhaan tähystelleet sitä, joka äänellään oli peloittanut pois majoja sytyttämään määrätyt miehet, mutta terävinkään silmä ei kyennyt keksimään hänen olinpaikkaansa. He olivat nähneet savun tuprahduksen puusta laukauksen jälkeen, joka oli kaatanut arabialaisen, mutta vaikka he heti olivat lähettäneet luotituiskun lehvistöön, ei mistään oltu voitu todeta sitä tehokkaaksi.
Tarzan oli liian ovela antautuakseen sellaiseen satimeen, ja niinpä hän melkein heti, kun hänen pyssynsä pamaus oli kajahtanut ja haihtunut ilmaan, oli maassa rientämässä toiselle puulle satakunnan metrin päähän. Siitäkin hän löysi sopivan istumaoksan, jolta saattoi seurata rosvojen puuhia. Hänen pisti päähänsä, että voisi vieläkin saada heistä melkoista huvia, minkätähden hän taas huusi heille tilapäisen torvensa läpi.
"Jättäkää norsunluu!" hän kirkaisi. "Jättäkää norsunluu!" "Kuolleet eivät tarvitse norsunluuta!"
Muutamat manyuemalaisista aikoivat laskea taakkansa maahan, mutta se oli ahnaista arabialaisista toki liikaa. Äänekkäin huudoin ja sadatuksin he ojensivat pyssynsä suoraan kantajia kohti uhaten heti paikalla tappaa jokaisen, joka heittäisi taakkansa pois. He saattoivat luopua kylän polttamisesta, mutta ajatuskin tämän äärettömän norsunluu-aarteen hylkäämisestä oli heille aivan sietämätön. Mieluummin sitten kuolla!
Niinpä he marssivat ulos wazirilaisten kylästä, ja heidän orjainsa hartioilla oli norsunluuta parinkymmenen kuninkaan lunnaiksi. Pohjoista, kohti he samosivat suunnaten kulkunsa takaisin metsäläisasutukseensa siihen villiin ja tuntemattomaan maahan, joka sijaitsee Kongo-virran takana, aarniometsän syvimmissä sopukoissa; ja heidän kummallakin puolellaan hiipi näkymätön ja armoton vihollinen.
Tarzanin johdolla asettuivat mustat wazirilaissoturit pitkin reitin vartta tiheimpään pensastoon sen kummallekin puolen. He seisoivat pitkien välimatkain päässä, ja kun jono meni ohitse, tulla tuoksahti hyvin tähdätty yksinäinen nuoli tai raskas keihäs lävistäen jonkun manyuemalaisen tai arabialaisen. Sitten wazirilainen kaikkosi ja juoksi eteenpäin pysähtyen väijymään uuteen paikkaan. He eivät iskeneet, jollei menestys ollut varma ja ilmitulon vaara melkein olematon. Nuolia ja keihäitä lensi siis harvoin, mutta niin hellittämättömästi ja väistämättömästi, että retkeilijäin hitaasti liikkuva, raskaasti kuormitettu miesjono oli alituisen kauhun vallassa — kauhuissaan vastikään kaatuneen toverin ruumiin nähdessään ja kauhuissaan epävarmuudesta, kun eivät tienneet, kenen vuoro oli kaatua ja milloin.
Vain töintuskin estivät arabialaiset miehensä kymmenenkin kertaa heittämästä pois taakkansa ja pakenemaan säikähtyneiden kaniinien lailla polkua pitkin pohjoiseen päin. Ja niin kului päivä — kiduttava painajaispäivä rosvoille, väsyttävä, mutta hyvin palkittu työpäivä wazireille. Yöksi arabialaiset rakensivat karkeatekoisen varustuksen pienelle aukeamalle joen partaalle ja leiriytyivät.
Silloin tällöin pamahti pyssy yön kuluessa läheltä heidän yläpuoleltaan ja jokunen kahdestatoista vartijasta, jotka he nyt olivat asettaneet, kellahti tanterelle. Sellainen asiaintila oli sietämätöntä, sillä he käsittivät, että moisella kamalalla menettelyllä heidät pyyhkäistäisiin pois yksi erältään, heidän itse voimatta surmata ainoatakaan vihollisistaan. Mutta valkoisen miehen itsepintaisella ahneudella arabialaiset pitivät yhä kiinni saaliistansa ja pakoittivat ryhdittömät manyuemat nostamaan jälleen kalmantaakat selkäänsä ja hoippumaan eteenpäin viidakossa.
Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa kuin kuolemantuomio.
Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni huutaen:
"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa heidät! Teillä on pyssyjä — miksi ette niitä käytä. Tappakaa arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja karatkaa isäntienne kimppuun, — me autamme teitä. Muutoin olette kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa. Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten toiseen — odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä. Kaikki olivat aseistetut — kantajinakin toimivilla oli pyssynsä selässä riippumassa.
Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.
Kun ampuminen oli loppunut, puhui Tarzan jälleen manyuemalaisille:
"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."
Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä puhutellut.
"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä kaikkia?" kysyi hän.
"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä totellessanne?"
"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille vastauksemme."
Tarzan astui esille viidakosta noin kahdentoista askeleen päässä heistä.
"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen, valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.
"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"
Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää kohti.
Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.
Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille, että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä suojavarustuksen sisäpuolella.
Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön. Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.
Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:
"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa: "Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"
Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun. Piirin keskellä istui Apinain Tarzan — Waziri, wazirien kuningas, sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.
Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti, ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa lukemattomia ajanjaksoja sitten.
Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa. Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat — hän oli nyt täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.
Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä, jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä, joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista? Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut: "Tuossa, mylords, on John Clayton, loordi Greystoke"?
Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.
Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.
Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.