NELJÄSTOISTA LUKU
Takaisin luontoon
Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä. Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin helposti voittanut.
Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja, eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se myöhäistä.
Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, — laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.
Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, — kestäisi monta tuntia, ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä. Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi tyrmistyen, että ne olivat poissa.
Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin. Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.
Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn pohja. Tarzan kiipesi sille — hän aikoi levätä siellä ainakin päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi — nälän ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.
Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui pian uneen.
Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi, mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.
Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo. Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin. Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa kohti.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu. Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma hökkelinsä;— se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi Greystoke.
Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen, kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut, uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle tuttua.
Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, — se oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.
Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle. Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat olleet kaksikymmentäkolme vuotta — niin kuin hän ne oli jättänyt lähes kaksi vuotta sitten.
Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua, — nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin toinen päivä oli mennyt mailleen, — köysi pitäisi siitä huolen, ja sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään, suljettuaan ensin oven jälkeensä.
Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä, ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.
Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle. Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen. Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.
Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.
Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa — ja Tarzanille tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin hiljaa — pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse. Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat — kuinka se jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.
Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua. Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.
Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.
Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä, ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.
Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren kaipuuta.
Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil Clayton nousivat upealta päivälliseltä Lady Alisella tuhansien kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.
Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat. Numa ei karjunut nyt — se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen jok'ainoan askeleen.
Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta, kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle vastenmieliseksi.
Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet. Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle ilta-ateriaansa varten.
Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän pyydysti jalompaa riistaa — ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä. Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta. Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa, kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.
Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi, että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen asutuksen.
Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut, käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen, kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan ruokalistaa selostamme, sitä parempi,— ja Tarzan oli jälleen apina, joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.
Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen mieliklubinsa suojissa — aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.
Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, — eläin oli joutunut hänen nopsan heittosilmukkansa uhriksi.
Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä, kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla, paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, — hän tekisi pitkän vierailun tähän uuteen maailmaan.
Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana. Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen — yksinäisen sotilaan, joka asteli hiljalleen viidakon läpi.
Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia — hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin, jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä? Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.
Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, — nyt tämä oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.
Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa — leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti, Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.
Apinamies oli toiminut niin nopeasti, ettei ehtinyt valmistautua vastustamaan Numan ison ruhon painoa ja tempausta, ja niinpä sattuikin, että vaikka köysi pysähdytti pedon ennenkuin sen mahtavat kynnet iskeytyivät neekerin lihaan, horjutti nykäys Tarzanin tasapainon, ja hän pudota pyllähti maahan kuuden askeleen päähän raivostuneesta eläimestä. Salaman nopeudella Numa kääntyi uutta vihollistansa päin, ja aivan aseettomana ollen katsoi Apinain Tarzan kuolemaa lähemmältä silmiin kuin koskaan ennen. Mutta neekeri riensi hänet pelastamaan. Afrikalainen käsitti silmänräpäyksessä, että hän sai hengestään kiittää valkoista miestä, ja näki myöskin, että vain ihmeen kautta saattoi hänen pelastajansa välttää nuo hurjat kellervät torahampaat, jotka olivat olleet niin lähellä hänen omaa lihaansa.
Nopeasti kuin välähtävä ajatus hänen asetta pitelevä käsivartensa vetäytyi taaksepäin ja työntyi sitten eteenpäin kiiltävän eebenpuun värisen ihon alla liikkuvien jänteiden koko voimalla. Tarkkaan tähdätty rautakärkinen keihäs lensi maaliinsa lävistäen Numan sileän ruumiin oikeasta kupeesta vasemman olan alapuolelle. Kamalalla raivon- ja tuskankiljahduksella kääntyi peto jälleen neekeriä vastaan. Se oli astunut noin kaksitoista askelta, kun Tarzanin köysi sen jälleen pysähdytti. Sitten se pyörsi taas apinamiestä kohti, mutta tunsi samassa väkäisen nuolen tuskallisen pistoksen vaikutusta sen puolelta mitaltaan upotessa vavahtelevaan lihaan. Se pysähtyi jälleen, mutta nyt oli Tarzan ehtinyt kiertää köytensä kahteen kertaan ison puunrungon ympärille ja kiinnittää sen pään.
Neekeri huomasi kujeen ja irvisti, mutta Tarzan tiesi, että Numa oli nopeasti lopetettava, ennenkuin mahtavat hampaat olivat keksineet ja katkaisseet sitä pidättävän ohuen köyden. Häneltä kului vain silmäräpäys, kun hän hypähti neekerin viereen ja veti hänen pitkän veitsensä tupesta. Sitten hän viittasi neekeriä yhä ammuskelemaan nuolia otukseen, sillä välin kun hän itse puukko kädessä koetti päästä sitä lähelle. Toisen näin härnätessä toiselta puolen hiipi toinen varovaisesti esiin vastakkaiselta puolelta. Numa oli raivoissaan. Se korotti äänensä vimmatuksi karjunnaksi, mörinäksi ja kamalaksi voihkinaksi, samalla kun se nousi takajaloilleen turhaan yrittäen tavoittaa ensin toista ja sitten toista kiusaajistaan.
Vihdoin ketterä apinamies havaitsi sopivan tilaisuuden hyökätäkseen pedon vasempaan kylkeen mahtavan olan taakse. Jättiläiskäsivarsi kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen. Sitten Tarzan nousi, ja musta ja valkoinen katsoivat toisiaan silmiin kaatamansa otuksen yli. Neekeri teki rauhaa ja ystävyyttä osoittavan merkin, johon Tarzan samalla tavalla vastasi.