KOLMASTOISTA LUKU
Lady Alicen haaksirikko
Seuraavana aamuna oli Tarzanin paikka suuruspöydässä tyhjä. Neiti Strong oli hiukan utelias, sillä herra Caldwell oli aina pitänyt huolta, että oli saanut syödä aamiaisensa hänen ja hänen äitinsä seurassa. Kun hän myöhemmin istui kannella, pysähtyi herra Thuran vaihtamaan muutaman hilpeän sanan hänen kanssaan. Mies näytti olevan oivallisella tuulella, hänen sävynsä oli äärettömän herttainen. Kun hän astui edelleen, tuntui neiti Strongista, että herra Thuran oli perin miellyttävä mies.
Päivä kului raskaasti. Neiti Strong kaipasi herra Caldwellin tyyntä seuraa. Hänessä oli ollut jotakin, mikä alusta pitäin oli voittanut tytön myötätunnon. Hän oli niin hupaisesti jutellut paikoista, joissa oli käynyt, kansoista ja niiden tavoista sekä villieläimistä. Ja hänellä oli aina ollut kummallinen kyky tehdä vertailuja kesyttömien eläinten ja sivistyneiden ihmisten välillä, mikä osoitti edellisten melkoista tuntemista ja jälkimäisten terävää, vaikka joskus ivallista arvostelemista.
Kun herra Thuran jälleen pysähtyi juttelemaan hänen kanssaan iltapuolella, tervehti neiti Strong sitä hauskana vaihteluna päivän yksitoikkoisuuteen. Mutta häntä oli alkanut vakavasti huolestuttaa herra Caldwellin jatkuva poissaolo. Tavalla tai toisella yhdisti hän sen yhä eilisiltaiseen säikähdykseensä, jolloin tumma esine oli hänen hytinikkunansa ohi pudonnut mereen. Nyt hän mainitsi asiasta herra Thuranille. Oliko tämä nähnyt herra Caldwellia tänään? Ei ollut. Miksi?
"Hän ei ollut aamiaisella kuten tavallista enkä ole nähnyt häntä sitten eilisen", selitti tyttö.
Herra Thuran oli tavattoman huolehtivainen. "Minulla ei ollut iloa läheisesti tuntea herra Caldwellia", sanoi hän. "Mutta hän näytti perin kunnioitettavalta herrasmieheltä. Voikohan hän pahoin ja on sen vuoksi jäänyt hyttiinsä? Se ei olisi ihmeellistä."
"Ei", vastasi tyttö, "eihän se ihmeellistä olisi; mutta jostakin selittämättömästä syystä tunnen hupsua naisellista aavistusta, että tässä asiassa on jotakin hullusti. Minulla on niin omituinen tunne — ikäänkuin tietäisin, että hän ei ole laivassa."
Herra Thuran nauroi herttaisesti. "Hyväinen aika, paras neiti Strong", sanoi hän. "Missäpä ihmeessä hän sitten olisi? Emme ole nähneet maata päiväkausiin."
"Tietenkin tämä on naurettavaa", myönsi tyttö. "Mutta minä en salli asian itseäni kauemmin kiusata; aion ottaa selvän siitä, missä herra Caldwell on", sanoi hän sitten ja viittasi ohimenevää tarjoilijaa luokseen.
"Se saattaa olla vaikeampaa kuin luuletkaan, rakas tyttöseni", ajatteli herra Thuran, mutta ääneen hän virkkoi: "Niin, juuri niin."
"Hakekaahan herra Caldwell, olkaa hyvä", sanoi hän tarjoilijalle, "ja ilmoittakaa hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa huolestuttaa hänen ystäviään".
"Olette kovin kiintynyt herra Caldwelliin", huomautti herra Thuran. "Minusta hän on mainio", vastasi tyttö. "Ja äiti on häneen ihan hullaantunut. Hän on niitä miehiä, joiden parissa tuntee olevansa täysin turvassa, — kukaan ei voisi olla luottamatta herra Cadwelliin."
Hetkistä myöhemmin palasi tarjoilija ilmoittamaan, että herra Caldwell ei ollut hytissään. "En voi löytää häntä, neiti Strong, ja" — hän epäröitsi — "olen kuullut, että hänen vuoteessaan ei viime yönä ole maattu. Kaiketi on parasta ilmoittaa asia kapteenille."
"Kaikin mokomin", huudahti neiti Strong. "Minä lähden itse kanssanne kapteenin luo. Tämä on kauheaa. Minä tiedän, että jotakin hirveätä on tapahtunut. Aavistukseni eivät sittekään olleet joutavia."
Kovin säikähtyneenä oli nuori nainen ja kiihoittuneena tarjoilija, kun he astuivat kapteenin eteen muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän kuunteli äänettömänä heidän kertomustaan ja huolestunut ilme kuvastui hänen kasvoillaan, kun tarjoilija vakuutti hänelle, että oli etsinyt kadonnutta matkustajaa kaikkialta laivassa, missä matkustajan saattoi olettaa käyvän. "Ja oletteko varma, neiti Strong, että eilen illalla näitte jotakin putoavan mereen?" kysyi hän.
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi tyttö. "En voi sanoa, että se oli ihmisruumis — mitään huutoa ei kuulunut. Se olisi saattanut olla, kuten arvelinkin, joku rojukimppu. Mutta jollei herra Caldwell ole laivassa, jään alati siihen uskoon, että hänen minä näin putoavan hyttini ikkunan ohitse." Kapteeni määräsi heti ja täydellisesti tarkastettavaksi koko laivan perästä keulaan — ei mitään loukkoa eikä lovea saisi unohtaa. Neiti Strong odotteli hänen kajuutassaan tarkastuksen tuloksia. Kapteeni teki monta kysymystä, mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla. Ensi kertaa hän todella havaitsi, kuinka vähän herra Caldwell oikeastaan oli kertonut hänelle menneestä elämästään. Hän oli syntynyt Afrikassa ja saanut kasvatuksensa Pariisissa, siinä melkein kaikki, mitä neiti Strong tiesi, ja nämä laihat tiedonannot olivat olleet seurauksena hänen ihmettelystään, että englantilainen puhui kieltänsä niin huomattavan ranskalaisella korostuksella.
"Mainitsiko hän koskaan mistään vihollisista?" kysyi kapteeni.
"Ei koskaan."
"Oliko hän kenenkään muun matkustajan tuttava?"
"Vain siinä määrin kuin minunkin — tilapäisten kohtausten tuloksena laivan matkustajain kesken."
"Tuota noin… luuletteko, neiti Strong, että hän joi liiaksi?"
"Tuskinpa hän joi laisinkaan — ainakaan hän ei ollut maistellut puolta tuntia aikaisemmin kuin näin möykyn putoavan mereen", vastasi tyttö, "sillä minä olin siihen asti hänen kanssaan kannella".
"Perin omituista", sanoi kapteeni. "Hän ei minusta näyttänyt mieheltä, jota vaivasivat pyörtymyskohtaukset tai sen tapaiset. Ja jos niin olisikin ollut, on tuskin uskottavaa, että hän olisi pudonnut kokonaan laidan yli, jos olisi saanut kohtauksen nojatessaan kaidetta vasten, — pikemmin hän olisi horjahtanut sisäpuolelle, kannelle. Jollei hän ole laivassa, neiti Strong, niin hänet on heitetty laidan yli — ja se, että te ette kuullut mitään huutoa, johtaisi otaksumaan, että hän jo sitä ennen oli kuollut, että hänet oli — murhattu."
Tyttöä puistatti. Kokonaista tuntia myöhemmin palasi ensimmäinen perämies ilmoittamaan etsinnän tuloksista.
"Herra Caldwell ei ole laivassa, kapteeni", sanoi hän.
"Pelkään, että tämä on jotakin vakavampaa kuin tapaturma, herra Brently", lausui kapteeni. "Käsken teidän itse tarkastaa — ja hyvin huolellisesti — herra Caldwellin kapineet, saadaksemme selville, onko mitään syytä otaksua joko itsemurhaa tai murhaa. — Tutkikaa kaikki perin pohjin."
"Kyllä, kyllä", vastasi Brently ja lähti aloittamaan tutkimistansa.
Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.
Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.
"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä mielestäni."
"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."
"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran. "Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne, pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä poloisen herra Caldwellin hyväksi — olitte ainoa, joka häntä kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."
Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen seurassaan usein — melkein alati — tästäpuoleen matkan loppuun asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli ameriikkalainen perijätär — kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, — ja koska hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa, oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.
Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen. Pietariin vievään pikajunaan.
Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.
Sapristi! Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. — Ja niin Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.
Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä, joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.
Neiti Strong oli hänelle kertonut, että hän äitineen kävisi siellä viimemainitun veljeä tervehtimässä, — eivät olleet määränneet oleskelunsa aikaa, mutta luultavasti sitä jatkuisi kuukausia.
Hän oli mielissään kuullessaan, että myöskin herra Thuran jäisi sinne.
"Toivoakseni voimme jatkaa tuttavuuttamme", sanoi hän. "Teidän pitää käydä tervehtimässä äitiä ja minua niin pian kun olemme ehtineet asettua."
Herra Thurania viehätti tämä mahdollisuus eikä hän ollut hidas sitä tunnustamaan. Rouva Strongiin hän ei tehnyt aivan yhtä edullista vaikutusta kuin tyttäreen.
"Mikä hänessä lienee", sanoi hän Hazelille, kun he kerran hänestä puhuivat. "Hän näyttää joka suhteessa oikealta herrasmieheltä, mutta joskus välähtää hänen silmissään jotakin — joku ohimenevä ilme, jota en voi kuvailla, mutta joka herättää minussa kovin kaamean tunteen."
Tyttö nauroi. "Oletpa sinä hupsu, äiti-kulta", sanoi hän.
"Niin kai, mutta olen pahoillani, että meillä ei sensijaan ole herra
Caldwellia seuranamme."
"Niin olen minäkin", vastasi hänen tyttärensä.
Herra Thuran alkoi käydä ahkerasti Hazel Strongin enon luona Kap-kaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa oli hyvin silmäänpistävä, mutta se oli niin hyvin järjestetty tytön kaikkien toivomusten mukaan, että tämä tuli hänestä yhä riippuvaisemmaksi. Jos hän tai äiti tai joku serkku tarvitsi saattajaa, jos oli joku ystävällinen palvelus tehtävä, oli herttainen ja kaikkialla läsnäoleva herra Thuran aina käytettävissä. Tytön eno perheineen alkoi pitää hänestä hänen ehdottoman kohteliaisuutensa ja palvelevaisuutensa vuoksi. Herra Thuran alkoi käydä korvaamattomaksi. Vihdoin hän arvellen sopivan ajan tulleen kosi Hazelia. Neiti Strong hätkähti. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
"En ollut laisinkaan aavistanut, että piditte minusta sillä tavalla", sanoi hän. "Olen aina pitänyt teitä erittäin rakkaana ystävänä. En anna teille vastaustani nyt. Unohtakaa, että olette pyytänyt minua vaimoksenne. Jatkakaamme entiseen tapaan — sitten voin katsella teitä jonkun aikaa toiselta näkökannalta. Mahdollisesti huomaan, että tunteeni teitä kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä. En tosiaan ole hetkeksikään ajatellut, että teitä rakastin."
Tämä järjestely tyydytti täydellisesti herra Thurania. Hän oli kovin pahoillaan, että oli ollut niin hätäinen, mutta hän oli muka rakastanut häntä niin kauan aikaa ja niin hartaasti, että arveli jokaisen voivan sen huomata.
"Ensi hetkestä asti, kun teidät näin, Hazel", sanoi hän, "olen teitä rakastanut. Olen valmis odottamaan, sillä olen varma, että niin suuri ja puhdas rakkaus kuin minun tulee palkituksi. Haluan ainoastaan tietää, että te ette rakasta ketään muuta. Tahdotteko sen minulle sanoa?"
"En ole ikinä ollut rakastuneena", vastasi tyttö, ja toinen oli aivan tyytyväinen. Kotimatkallaan sinä iltana hän kuvitteli ostavansa komean höyryaluksen ja rakentavansa miljoonan dollarin huvilan Mustanmeren rannikolle.
Seuraavana päivänä Hazel Strongilla oli yksi elämänsä hauskimpia yllätyksiä. Hän sattui vastatusten Jane Porterin kanssa, joka tuli ulos jalokivikauppiaan myymälästä.
"Kah, Jane Porter!" huudahti hän. "Mistä ihmeestä sinä olet tänne tipahtanut!? Voinko uskoa edes silmiäni!"
"No, hyväinen aika!" vastasi yhtä kummastunut Jane. "Ja minä kun olen tuhlannut monta nidosta ensiluokkaista mielikuvitusta maalaillessani itselleni sinun elämääsi ja hommiasi Baltimoressa — niin juuri!" Ja hän syleili taaskin ystävätärtään ja suuteli häntä kymmenenkin kertaa.
Sitten kun molemminpuoliset selitykset oli saatu, tiesi Hazel, että loordi Tenningtonin huvipursi oli poikennut Kap-kaupunkiin vähintäänkin viikon ajaksi ja että sen sitten oli määrä jatkaa matkaansa — tällä kertaa länsirannikkoa pitkin ja niin takaisin Englantiin. "Jossa", lopetti Jane puheensa, "minä menen naimisiin".
"Et siis vielä ole naimisissa?" kysyi Hazel.
"En vielä", vastasi Jane ja lisäsi sitten omituisen irrallisesti:
"Toivoisin Englannin olevan täältä miljoonan penikulman päässä."
Huvialuksen matkustajat ja Hazelin sukulaiset kävivät vuoroin vierailulla toistensa luona. Päivällisiä järjestettiin ja retkeilyjä ympäristölle vieraiden hauskutukseksi. Herra Thuran oli tervetullut jokaiseen tilaisuuteen. Hän antoi itse päivälliset seurueen herroille ja osasi monilla pienillä vieraanvaraisuuden osoituksilla voittaa loordi Tenningtonin suosion.
Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana. Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan. "Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"
"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella — repäisevä tyttö, niin, tosiaan."
Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan. Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.
"Milloin te lähdette?" kysyi Tennington.
"Viikon ensimmäisenä päivänä luullakseni", vastasi rouva.
"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia seurata ja palvella teitä."
"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong.
"Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."
Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestä
pääsisivät. Miksi — sitä hän ei itsekään tiennyt.
"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä tuuma, jumaliste!"
"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"
"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi. Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.
"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"
"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan varma, että se on omintakeinenkin?"
"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty, lähtöpäivä vain vielä määräämättä.
"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.
"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."
Ja niin päätettiin, että he lähtisivät satamasta seuraavana maanantaina.
Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.
"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja, jota se esitti.
"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?
Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."
"En voi muistaa nimeä", sanoi Jane. "Näytähän minulle kuva."
"Mies-parka putosi laivasta risteillessämme rannikkoa pitkin etelään päin", sanoi Hazel antaessaan kuvan Janelle.
"Putosi laivasta… Hazel, Hazel, — älä sano minulle, että hän on
kuollut, hukkunut mereen! Hazel! Miksi et sano, että laskit leikkiä!"
Ja ennenkuin kummastunut neiti Strong voi hänet tavoittaa, oli neiti
Porter lysähtänyt pyörtyneenä lattialle.
Sitten kun Hazel oli palauttanut toverinsa tajuihinsa, istui hän katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin kumpikaan puhui.
"En tiennyt, Jane", virkkoi Hazel väkinäisellä äänellä, "en tiennyt sinun tunteneen herra Caldwellia niin läheisesti, että hänen kuolemansa sinua noin järkyttäisi".
"John Caldwellia?" kysyi neiti Porter. "Ethän aikone sanoa minulle, että et tiedä, kuka tämä mies oli, Hazel?"
"Oho, Jane; minä tiedän varsin hyvin kuka hän oli — hänen nimensä oli John Caldwell, hän oli Lontoosta."
"Oi, Hazel, toivoisin voivani sen uskoa", voivotteli tyttö. "Toivoisin voivani sen uskoa, mutta nuo piirteet ovat syöpyneet niin syvälle muistiini ja sydämeeni, että tuntisin ne kaikkialla maailmassa tuhansien joukosta, jotka saattaisivat näyttää samanlaisilta kaikista muista paitsi minusta."
"Mitä tarkoitat, Jane?" huusi Hazel nyt aivan hätääntyneenä. "Keneksi hänet luulet?"
"Minä en luule, Hazel. Minä tiedän, että tuo on Apinain Tarzanin kuva."
"Jane!"
"En ole voinut erehtyä. Oi, Hazel, oletko varma, että hän on kuollut?
Eikö tässä voi olla mitään erehdystä?"
"Pelkään, että ei, rakas ystävä", vastasi Hazel surullisesti. "Soisin voivani luulla sinun erehtyneen, mutta nyt juolahtaa mieleeni monen monta pientä todistavaa seikkaa, jotka eivät merkinneet minulle mitään niin kauan kuin luulin, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Hän sanoi syntyneensä Afrikassa ja saaneensa kasvatuksensa Ranskassa."
"Niin, se on totta", jupisi Jane Porter alakuloisesti.
"Ensimmäinen perämies, joka tarkasti hänen matkakapineensa, ei löytänyt mitään, josta olisi käynyt selville, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Miltei kaikki hänen tavaransa olivat valmistetut tai ostetut Pariisissa. Kaikki, missä oli hänen alkukirjaimensa, oli merkitty joko pelkällä T:llä tai kirjaimilla J. C. T. Ajattelimme, että hän matkusti incognito kahdella ensimmäisellä nimellään — J. C. olisi tarkoittanut John Caldwellia."
"Apinain Tarzan otti itselleen nimen Jean C. Tarzan", sanoi Jane yhtä elottoman yksitoikkoisesti. "Ja hän on kuollut! Oi Hazel, se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä — että nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on limaisten, matelevien elukkain saaliina, että…" Mutta hän ei voinut jatkaa ja hiukan voihkaisten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui nyyhkyttäen lattialle.
Päiväkausia oli neiti Porter sairaana eikä halunnut nähdä ketään muita kuin Hazelin ja uskollisen Esmeraldan. Kun hän vihdoin tuli kannelle, hämmästyivät kaikki surullisesta muutoksesta, joka oli hänessä tapahtunut. Hän ei enää ollut reipas, eloisa ameriikkalainen kaunotar, joka oli tenhonnut ja riemastuttanut kaikkia ympärillään. Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.
Koko seurue teki kaikkensa ilahduttaakseen ja huvittaakseen häntä, mutta tuloksetta. Silloin tällöin sai lystikäs loordi Tennington viekoitelluksi vaisun hymyn hänen huulilleen, mutta enimmäkseen hän istui silmät avoinna ja tuijotti ulos merelle.
Jane Porterin sairauden mukana kohtasi huvialusta onnettomuus toisensa jälkeen. Ensiksi särkyi yksi koneista ja he olivat kaksi päivää tuuliajolla, sillävälin kun vika tilapäisesti korjattiin. Sitten iski heihin äkillinen tuulenpyörre, joka pyyhkäisi kannelta mereen melkein kaikki, mikä oli irrallista. Myöhemmin joutui kaksi merimiestä tappeluun keulakannella sillä seurauksella, että toinen sai pahan puukoniskun ja toinen oli pantava rautoihin. Onnettomuuksien huipuksi putosi toinen perämies mereen ja hukkui ennenkuin hänelle ehdittiin avuksi. Huvialus risteili paikalla kymmenen tuntia, mutta mitään merkkiä ei miehestä nähty, sen jälkeen kun hän, oli kannelta mereen molskahtanut.
Jokainen laivan miehistöstä ja kaikki vieraat olivat synkkiä ja alakuloisia näiden toisiaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen. Kaikki pelkäsivät, että jotakin pahempaa oli tulossa, ja näin oli varsinkin merimiesten laita, he kun muistelivat kaikenlaisia matkan alkupuolella sattuneita enteitä ja varoituksia, jotka he nyt saattoivat selvästi huomata jonkun tulossa olevan kauhean murhenäytelmän airuiksi.
Eikä pahan ilman lintujen tarvinnutkaan kauan odottaa. Toisena yönä perämiehen hukkumisen jälkeen tärähti laiva äkkiä perästä keulaan asti. Kello yhdeltä aamulla tuntui kauhea sysäys, joka suisti uinailevat vieraat ja miehistön hyteistään ja lavereiltaan. Valtava vavahtelu tärisytti heikkoa alusta, se oli kovin kallistunut oikealle; koneet pysähtyivät. Muutaman minuutin riippui se siten neljänkymmenen viiden asteen kulmassa, — sitten se vaipui vihaisella mäiskähdyksellä takaisin mereen ja ojentausi.
Heti hyökkäsivät miehet kannelle, naiset kintereillä. Vaikka yö oli pilvinen, oli vähän tuulta, eikä ollut niin pimeä, ettei olisi voitu eroittaa mustaa röykkiötä, joka vähän matkaa laivan vasemmasta kupeesta ajelehti matalalla vedessä.
"Laivahylky", selitti vartiovuorolla oleva perämies lyhyesti.
Samassa riensi koneenkäyttäjä kannelle kapteenia etsimään.
"Paikka, jonka panimme silinterin päähän, on singahtanut pois", toimitti hän, "ja laiva vuotaa kovin vasemmalta, keulan puolelta".
Hetkistä myöhemmin ryntäsi muuan merimies kannelle. "Herra Jumala!" huusi hän. "Aluksen koko kirottu pohja on revennyt. Se ei voi pysyä veden päällä kahtakymmentä minuuttia."
"Älkää soittako suutanne!" ärjäisi Tennington; "menkööt naiset, alas ja ottakoot tavaroitaan mukaansa. Ehkei se ole niin vaarallista, mutta kenties meidän täytyy astua veneisiin. Parasta olla varuillaan. Lähtekää heti, olkaa hyvät. Ja kapteeni Jerrold, lähettäkäähän joku kykenevä mies alas ottamaan selkoa vamman suuruudesta. Sillä välin kehoittaisin teitä varustamaan veneet ruokavaroilla."
Omistajan tyyni, matala ääni rauhoitti suuressa määrin koko seuruetta, ja tuossa tuokiossa puuhasivat kaikki niiden velvollisuuksien täyttämisessä, joihin hän oli heitä kehoittanut. Kun naiset palasivat kannelle, olivat veneet nopeasti laitetut valmiiksi, ja hetkistä myöhemmin palasi alasmennyt perämies antamaan selostuksensa. Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja naisryhmälle, että Lady Alicen loppu oli käsissä.
"No niin?" virkkoi kapteeni, kun perämies epäröitsi.
"En halua säikähdyttää naisia, kapteeni", vastasi tämä, "mutta minun käsittääkseni alus pysyy veden päällä tuskin kymmentä minuuttia. Siinä on repeämä, josta voisi ajaa sisälle lehmän, kapteeni."
Lady Alice oli nopeasti vajonnut keulasta päin viiden minuutin ajan. Sen perä oli jo korkealla ilmassa ja jalansija oli käynyt perin täpäräksi. Sillä oli neljä venettä, ja kaikki täytettiin ja laskettiin turvallisesti. Kun he nopein aironvedoin soutivat pieneltä haaksirikkoutuneelta alukselta, katsahti Jane Porter vielä kerran jälkeensä. Juuri silloin kuului kova jymähdys ja laivan sisus rytisi ja paukkui turmiota ennustavasti. Sen koneisto oli murtautunut irti ja syöksyi keulaa kohti riuhtaisten väliseiniä ja laipioita mennessään. Perä kohosi nopeasti heidän yläpuolellaan. Hetkiseksi näkyi laiva pysähtyvän siihen — kohtisuorana valtameren povesta kohoavaksi keilaksi, ja sitten se sukelsi nopeasti pää edellä aaltoihin.
Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen silmännurkastaan, — hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli sydämestään kiintynyt.
Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen, josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään, joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.