KAHDESTOISTA LUKU
Laivat sivuuttavat toisensa
Siirtykäämme muutama kuukausi ajassa taaksepäin ja palatkaamme pienen pohjois-Wisconsinissa sijaitsevan rautatieaseman tuulenpieksämälle sillalle. Metsäpalojen savu riippuu matalalla seudun yli, ja sen kitkerä katku kirveltää pienen kuusihenkisen ryhmän silmiä, joka seisoo odottamassa junan saapumista, matkustaakseen sillä etelää kohti.
Kädet ristissä pitkän nuttunsa takaliepeiden alla, kävelee professori Archimedes Q. Porter edestakaisin, alati uskollisen sihteerinsä, herra Samuel T. Philanderin, valppaiden silmien häntä tarkatessa. Kahdesti hän oli muutaman viime minuutin aikana hajamielisyydessään lähtenyt raiteiden yli läheistä rämettä kohti; mutta silloin oli väsymätön herra Philander heti pelastanut hänet ja laahannut takaisin.
Jane Porter, professorin tytär, keskustelee väkinäisesti ja elottomasti William Cecil Claytonin ja Apinain Tarzanin kanssa. Lyhyt hetkinen sitten oli pienessä odotushuoneessa tapahtunut rakkaudentunnustus ja itsekieltäymys, tuhoten kahden seurassaolijan elämän ja onnen; mutta William Cecil Clayton, loordi Greystoke, ei ollut toinen näistä henkilöistä.
Neiti Porterin takana häilähteli äidillinen Esmeralda. Hänkin oli onnellinen, sillä eikö hän ollut palaamassa rakkaaseen Marylandiinsa? Hän saattoi jo hämärästi nähdä saapuvan veturin tummana hehkuvan lyhdyn sumuisen savun läpi. Miehet alkoivat koota käsilaukkuja.
Äkkiä huudahti Clayton: "Hyväinen aika! Unohdin ulsterini odotushuoneeseen", ja riensi sitä noutamaan.
"Hyvästi, Jane", virkkoi Tarzan ojentaen kätensä, "Jumala siunatkoon teitä!"
"Hyvästi", vastasi tyttö heikosti. "Koettakaa unohtaa minut… Ei, ei, sillä minä en voisi sietää ajatusta, että olisitte minut unohtanut."
"Siitä ei ole pelkoa, rakas ystävä", sanoi Tarzan. "Kunpa taivas soisi, että voisin unohtaa! Silloin olisi paljoa helpompaa kuin vaeltaa maailman läpi aina muistaen menetettyä mahdollisuutta. Te tulette kuitenkin onnelliseksi, olen varma siitä, — teidän täytyy tulla. Voitte ilmoittaa toisille päätökseni ajaa autollani New Yorkiin, — en tunne kykeneväni sanomaan Claytonille hyvästi. Tahdon aina muistella häntä ystävällisin tuntein, mutta pelkään, että minussa on vielä liian paljon villipetoa, jotta minut voisi uskoa varsin pitkäksi aikaa miehen pariin, joka on minun ja sen ainoan henkilön välillä, jota minä maailmassa haluan."
Kun Clayton kumartui ottamaan takkinsa odotushuoneesta, osuivat hänen silmänsä lattialla olevaan sähkösanomaan. Hän kumartui ottamaan sen ylös ajatellen, että se saattoi olla jonkun pudottama tärkeä tiedonanto. Hän vilkaisi siihen nopeasti ja sitten hän äkkiä unohti takkinsa, lähestyvän junan — kaikki, paitsi tuon pienen keltaisen, hirveän paperinpalan, joka oli hänellä kädessään. Hän luki sen kahdesti ennenkuin saattoi täysin käsittää, kuinka kauhean kohtalokas sen sisältö hänelle oli.
Ennenkuin hän oli ottanut sen maasta, oli hän englantilainen aatelismies, laajojen tiluksien ylväs ja varakas omistaja. Hetkinen senjälkeen kun hän oli lukenut paperin, hän tiesi olevansa arvonimetön ja rovoton kerjäläinen. Se oli D'Arnotin kaapelisähkösanoma Tarzanille ja kuului:
'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
D'Arnot.'
Hän horjui kuin olisi saanut kuolettavan iskun. Juuri silloin hän kuuli toisten käskevän häntä rientämään — juna oli pysähtymässä pienen asemasillan luo. Kuin häikäistyneenä hän otti ulsterin kainaloonsa. Hän aikoi kertoa heille sähkösanomasta, kun kaikki olivat junassa. Sitten hän riensi asemasillalle, juuri kun veturi vihelsi kahdesti viimeisenä varoituksena ennen puskurien ensimmäistä tömisevää sysäystä. Toiset olivat ylhäällä kumartuen ulos salonkivaunun sulakkeelta ja hoputtaen häntä rientämään. Hyvinkin viisi minuuttia kului ennenkuin he olivat asettuneet istuimilleen, ja vasta silloin havaitsi Clayton, että Tarzan ei ollut heidän joukossaan.
"Missä on Tarzan?" kysyi hän Jane Porterilta. "Toisessa vaunussako?"
"Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan takaisin New Yorkiin. Haluaa nähdä Ameriikasta enemmän kuin junan ikkunasta on mahdollista. Hänhän palaa Ranskaan."
Clayton ei vastannut. Hän yritti löytää oikeat sanat selittääkseen Jane Porterille, mikä onnettomuus oli kohdannut häntä — ja Jane Porteria. Hän koetti arvailla, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi tyttöön. Olisiko tämä yhä halukas tulemaan hänen vaimokseen — pelkäksi rouva Claytoniksi? Kamala uhraus, joka jommankumman heistä oli tehtävä, hahmoittui äkkiä suurena hänen mielikuvituksessaan. Sitten tuli kysymys: Vaatiiko Tarzan oikeuksiaan? Apinaihminen oli tiennyt sähkösanoman sisällön jo ennenkuin hän tyynesti kielsi tuntevansa sukuperäänsä! Hän oli myöntänyt, että Kaala, naarasapina, oli hänen äitinsä! Olikohan hän tehnyt sen rakkaudesta Jane Porteriin?
Ei ollut muuta järkevältä näyttävää selitystä. Koska hän siis oli tekeytynyt tietämättömäksi sähkösanoman todistuksesta, niin eikö ollut otaksuttavaa, että hän ei koskaan aikonut vaatia esikoisoikeutensa tunnustamista? Ja jos niin oli, niin mitä oikeutta oli hänellä, William Cecil Claytonilla, vastustaa tämän omituisen miehen toivomuksia ja ehkäistä hänen uhrautumisensa? Jos Apinain Tarzan saattoi tehdä tämän pelastaakseen Jane Porterin onnettomuudesta, niin miksi hän, jonka haltuun tyttö uskoi koko tulevaisuutensa, tekisi mitään hänen edulleen vaarallista?
Ja näin hän aprikoi, kunnes ensimmäinen jalomielinen vaisto julistaa totuus ja luovuttaa arvonimensä ja tiluksensa niiden oikealle omistajalle unohtui itsekkyyden keksimiin viisasteluihin. Mutta koko lopun matkaa ja monta päivää sen jälkeen hän oli ärtynyt ja hajamielinen. Toisinaan tunkeutui esille ajatus, että Tarzan ehkä joskus myöhemmin katuisi jalomielisyyttänsä ja vaatisi oikeuksiaan.
Useita päiviä myöhemmin kun he olivat päässeet Baltimoreen, Clayton mainitsi pian tapahtuvasta vihkimisestä Janelle.
"Mitä tarkoitat pian tapahtuvalla?" kysyi tyttö.
"Aivan ensi päivinä tapahtuvaa. Minun täytyy heti palata Englantiin — haluan, että sinä tulisit mukanani, rakkaani."
"En voi päästä valmiiksi niin pian", vastasi Jane. "Siihen kuluu vähintäänkin kuukausi."
Hän oli iloinen, sillä hän toivoi, että, olipa syy Englantiin palaamiseen mikä tahansa, se saattoi vielä viivyttää häitä. Hän oli tehnyt onnettoman kaupan, mutta hän aikoi esittää osansa uskollisesti katkeraan loppuun saakka — ja kunhan hän vain saisi hiukan hengähdysaikaa, niin hän oli varma menestymisestään siinä. Claytonin vastaus hämmästytti häntä.
"No niin, Jane", sanoi hän. "Se on ikävää, mutta minä siirrän Englannin-matkani kuukaudeksi eteenpäin. Sitten voimme matkustaa yhdessä."
Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen täytyi yksinään palata Englantiin.
Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa. Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista, ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei mitään.
Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin koko pienen perheen — herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki. Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta, jota oli niin kauan epäröinyt.
Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.
Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin paikkoihin. — Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.
Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.
Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean troopillisen aarniometsän povessa — ja hänen sydämensä liiteli ajatusten mukana.
Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.
Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se lienee ollut.
Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen ilmestyminen oli keskeyttänyt.
"Niin", sanoi hän, "minä pidän Ameriikasta hyvin paljon. Mikä tietenkin merkitsee, että pidän ameriikkalaisista, sillä maahan on sitä, miksi sen asukkaat sen tekevät. Tapasin siellä ollessani joitakuita hyvin herttaisia henkilöitä. Muistan erään perheen omasta kaupungistanne, neiti Strong, josta erikoisesti pidin — professori Porterin ja hänen tyttärensä."
"Jane Porterin!" huudahti tyttö. "Tarkoitatteko, että tunnette
Jane Porterin? Kas, hän on kaikkein paras ystäväni maailmassa.
Pikku lapsina kasvoimme yhdessä — olemme tunteneet toisemme monet
ikäkaudet."
"Ohhoh!" vastasi toinen hymyillen. "Sitä teidän olisi vaikea saada kellekään uskotelluksi joka teistä on jommankumman nähnyt."
"Muunnan sitten lausettani", selitti neitonen nauraen. "Olemme tunteneet toisemme kaksi ikäkautta — hänen ikänsä ja omani. Mutta olemme toisillemme tosiaan yhtä rakkaat kuin sisarukset, ja nyt kun minä menetän hänet, on sydämeni melkein murtunut."
"Menetättekö hänet!" huudahti Tarzan. "Mitä, kuinka niin? Ah, ymmärrän. Tarkoitatte, että kun hän on nyt naimisissa ja elää Englannissa, tapaatte hänet harvoin, jos koskaan."
"Niin", vastasi nuori nainen; "ja surullisinta koko jutussa on, että hän ei mene avioliittoon miehen kanssa, jota rakastaa. Voi, se on kauheaa! Mennä naimisiin velvollisuudentunnosta! Minusta se on ihan jumalatonta, kuten hänelle sanoinkin. Se koski minuun niin kipeästi, että vaikka sukulaisten lisäksi olin ainoa henkilö, joka piti kutsuttaman häihin, en tahtonut sallia hänen minua kutsua, sillä minä en olisi mennyt moisen kauhean ilveilyn todistajaksi. Mutta Jane Porter on omituisen itsepintainen. Hän on varma siitä, että hän tekee ainoan teon, joka tässä asiassa on kunniallinen, eikä mikään maailmassa voi estää häntä ottamasta kreivi Greystokea, paitsi Greystoke itse tai kuolema."
"Säälin häntä", sanoi Tarzan,
"Ja minä säälin miestä, jota hän rakastaa", virkkoi tyttö, "sillä hän rakastaa Janea. En ole koskaan häntä tavannut, mutta ystävättäreni sanoista päättäen hänen täytyy olla hyvin merkillinen henkilö. Hän kuuluu syntyneen Afrikan viidakossa, jossa hurjat, ihmisenmuotoiset apinat ovat hänet kasvattaneet. Ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä tai naista, ennenkuin professori Porter seurueineen heitettiin rannikolle aivan hänen pikku majansa kynnykselle. Hän pelasti heidät kaikennäköisten kauheiden elukkain kynsistä ja suoritti mitä ihmeellisimpiä urotöitä. Kaiken kukkuraksi hän rakastui Janeen ja Jane häneen, vaikkei tyttö sitä koskaan oikein varmasti tiennyt, ennenkuin oli lupautunut loordi Greystokelle."
"Perin merkillistä", jupisi Tarzan takoen aivojaan löytääkseen jonkun verukkeen, millä kääntäisi puheen toisaalle. Hän oli mielissään kuullessaan Hazel Strongin juttelevan Janesta, mutta kun keskustelu kääntyi häneen itseensä, tunsi hän kiusaantumista ja hämmennystä. Mutta hän sai pian hengähdysaikaa, sillä tytön äiti tuli heidän luokseen ja haastelu muuttui ylimalkaiseksi. Seuraavat päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Meri oli tyyni. Taivas oli kirkas. Höyrylaiva kynti tasaisesti etelää kohti, pysähtymättä. Tarzan vietti jokseenkin paljon ajastaan neiti Strongin ja hänen äitinsä seurassa. He kuluttivat hetkiänsä kannella lueskelemiseen, juttelemiseen tai valokuvien ottamiseen neiti Strongin kameralla. Auringonlaskun jälkeen he kävelivät. Eräänä päivänä näki Tarzan neiti Strongin juttelemassa oudon miehen kanssa, jota ei ollut ennen laivalla tavannut. Hänen lähestyessään paria kumarsi mies tytölle, kävelläkseen pois.
"Odottakaa, monsieur Thuran", sanoi neiti Strong; "teidän pitää tavata herra Caldwell. Olemme matkatovereita ja meidän tulisi tutustua toisiimme."
Herrasmiehet kättelivät. Vilkaistessaan herra Thuranin silmiin Tarzan kummastui niiden ilmeen omituisesta tutunomaisuudesta.
"Varmaankin minulla on ollut kunnia tavata monsieur joskus ennenkin", sanoi Tarzan, "vaikka en voi muistaa missä tilaisuudessa".
Herra Thuran näkyi joutuvan hämilleen.
"Enpä tiedä, monsieur", vastasi hän, "saattaa kyllä olla niin. Minullakin on vieraan henkilön tavatessani joskus ollut samanlainen tunnelma."
"Herra Thuran on selittänyt minulle muutamia merenkulun salaisuuksia", mainitsi tyttö.
Tarzan kiinnitti vähän huomiota sukeutuvaan keskusteluun, — hän koetti muistella, missä oli herra Thuranin ennen nähnyt. Että se oli tapahtunut merkillisissä olosuhteissa, siitä hän oli varma. Nyt lankesi päivänpaiste heihin ja tyttö pyysi herra Thurania siirtämään hänen tuolinsa varjoon. Tarzan sattui sillä aikaa tarkkaamaan miestä ja huomasi, kuinka kömpelösti hän käsitteli tuolia, — vasen ranne oli jäykkä. Se tuntomerkki riitti. Äkkinäinen ajatusten sarja selvitti lopun.
Herra Thuran oli koettanut löytää veruketta sirosti peräytyäkseen. Heidän paikkojensa siirtoa seuraava pysähdys keskustelussa soi hänelle siihen tilaisuuden. Kumartaen syvään neiti Strongille ja nyökäten päällänsä Tarzanille hän kääntyi jättääkseen heidät.
"Hetkinen", virkkoi Tarzan. "Jos neiti Strong suvaitsee, haluan seurata teitä. Palaan tuossa tuokiossa, neiti Strong."
Herra Thuran näytti hätääntyneeltä. Kun miehet olivat ehtineet tytön näköpiiristä, pysähtyi Tarzan laskien kätensä raskaasti toisen olalle.
"Mitä peliä te nyt pelaatte, Rokoff?" kysyi hän.
"Matkustan pois Ranskan alueilta, kuten teille lupasin", vastasi toinen äreästi.
"Niin näytte tekevän", sanoi Tarzan; "mutta minä tunnen teidät liian hyvin oikein uskoakseni, että ihan sattumalta olette samassa laivassa kuin minä. Jos sen muutoin voisinkin uskoa, niin valepukunne karkoittaisi heti mielestäni sellaiset ajatukset."
"Hm", murahti Rokoff olkapäitään kohauttaen, "en käsitä, mitä se teitä liikuttaa tai mitä te sille voitte. Tämä laiva purjehtii Englannin lipulla. Minulla on sama oikeus matkustaa tässä kuin teilläkin, ja siihen nähden, että olette esittänyt tekaistun nimen, lienee minulla parempikin oikeus."
"Emme siitä väittele, Rokoff. Tahdoin vain sanoa teille, että teidän on pysyteltävä loitolla neiti Strongista. Hän on säädyllinen nainen."
Rokoff karahti tulipunaiseksi.
"Jos ette, niin minä paiskaan teidät mereen", jatkoi Tarzan. "Älkää unohtako, että minä vain odotan jotakin veruketta." Sitten hän kääntyi kantapäällään ja jätti Rokoffin seisomaan hillitystä vimmasta vavisten.
Hän ei tavannut sitten miestä päiväkausiin, mutta Rokoff ei ollut jouten. Istuen ensiluokan hytissään Paulvitshin kanssa hän sähisi ja noitui uhkaillen kostoista kauheimmalla.
"Minä viskaisin hänet mereen tänä yönä", huudahti hän, "jos olisin varma, että ne paperit eivät ole hänellä muassa. En voi sallia, että ne ehkä joutuisivat mereen hänen kanssaan. Jollet sinä, Alexis, olisi moinen hölmö ja pelkuri, niin keksisit keinon päästäksesi hänen loistohyttiinsä asiakirjoja etsimään."
Paulvitsh hymyili. "Sinä muka olet tämän osakeyhtiön neropatti, rakas
Nikolas", vastasi hän. "Mikset sinä keksi keinoa penkoaksesi herra
Caldwellin hyttiä — häh?"
Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh, joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään sulkematta sen ovea. Viisi minuuttia senjälkeen seisoi Rokoff paikalla, mistä saattoi antaa hälytyksen, jos Tarzan palasi, ja Paulvitsh tutki taitavasti apinamiehen matkatavaroita.
Hän oli juuri epätoivoissaan luopumaisillaan yrityksestä, kun äkkäsi takin, jonka Tarzan oli vastikään riisunut. Silmänräpäystä myöhemmin hänellä oli virallinen kirjekuori kädessään. Pikainen silmäys sen sisältöön toi leveän hymyn venäläisen kasvoille.
Hänen poistuttuaan hytistä ei Tarzan itsekään olisi voinut havaita, että mihinkään kapineeseen oli koskettu senjälkeen kun hän sieltä lähti. Paulvitsh oli mestari alallaan.
Kun hän oli antanut käärön Rokoffille heidän hyttinsä yksinäisyydessä, soitti isompi mies tarjoilijaa ja tilasi puoli pulloa samppanjaa.
"Meidän täytyy juhlia, rakas Alexis", sanoi hän.
"Se oli onnenpotkaus, Nikolas", selitti Paulvitsh. "Kaikesta päättäen hän pitää näitä papereita aina mukanaan, — vain sattumalta hän laiminlöi siirtää ne muuttaessaan takkia muutama minuutti sitten. Mutta tästä tulee hiton hyrinä, kun hän huomaa menetyksensä. Pelkään, että hän heti panee tapauksen sinun tiliisi. Nyt kun hän tietää, että olet laivassa, hänen epäluulonsa kohdistuu heti sinuun."
"Ei ole väliä, ketä hän epäilee — tämän illan perästä", sanoi Rokoff häijysti irvistäen.
Kun neiti Strong sinä iltana oli mennyt alas, nojasi Tarzan laivan kaiteen yli tähystellen etäälle merelle. Joka ilta hän oli niin menetellyt siitä asti kun laivaan tuli. Väliin hän seisoi sillä tavoin kokonaisen tunnin. Ja silmät, jotka olivat vaanineet hänen jokaista liikettään siitä asti kun hän Algerissa astui laivaan, tiesivät, että se oli hänen tapansa.
Hänen seisoessaan siellä tänä iltana väijyivät nuo silmät häntä. Vastikään oli viimeinen viivyttelijä lähtenyt kannelta. Oli sees yö, mutta ilman kuutamoa, — kannella saattoi töin tuskin eroittaa esineet.
Hämärästä hiipi kaksi olentoa apinamiehen taakse. Aaltojen loiske laivan kylkiä vastaan, potkurin surina ja koneiden jyskytys vaimensi heidän melkein äänettöminä lähestyvät askeleensa.
He olivat nyt aivan lähellä häntä ja kumartuivat alas kuin tuulen taivuttamina. Toinen heistä nosti kätensä ja laski sen jälleen ikäänkuin laskien sekunteja — yks' kaks' kolme! Yhtenä miehenä karkasivat molemmat uhrinsa kimppuun, kumpikin tarttui kiinni eri säärestä, ja ennenkuin Apinain Tarzan, vaikka olikin nopea kuin salama, ehti kääntyä pelastuakseen, paiskattiin hänet matalan kaiteen yli ja hän putosi Atlanttiin.
Hazel Strong katseli omasta hämärtyneestä hytinikkunastaan pimeälle merelle. Äkkiä syöksyi möhkäle hänen silmiensä ohi yläkannelta mereen. Se putosi niin nopeasti mustaan veteen, että tyttö ei varmasti eroittanut mitä se oli, — saattoi olla ihminenkin kukaties. Hän kuunteli jonkun aikaa eroittaisiko ylhäältä tuota aina peloittavaa huutoa: "Joku pudonnut mereen!" mutta mitään ei kuulunut. Kaikki oli hiljaista ylhäällä laivassa — kaikki alhaalla meressä.
Tyttö päätti, että oli vain nähnyt laivan miehistön heittävän mereen jonkin roskaröykkiön, ja hetkistä myöhemmin hän meni makuutiloilleen.