YHDESTOISTA LUKU
John Caldwell, Lontoo
Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina, el adrea luuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento — eikä Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.
Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.
Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä, havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännyt el adrean olkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi, että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen, kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen vasemman olkapään takana.
Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, — mutta jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuin el adrean läsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.
Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, — hän luuli kamppailun kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.
Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen vapaasti, hymyillen vastaan.
"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies, jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässä el adrean kanssa ja voittanut el adrean itse haavoittumatta, — tai ollenkaan voittanut hänet. Ja tuo huuto — se ei ollut ihmishuuto. Miksi te karjaisitte?"
Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen olento."
Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä eläintä.
Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei enää ollut saapuvilla.
Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille päin.
He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet. Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.
Hänen ilonsa tyttären onnellisesta paluusta oli verrattavissa vain hänen kiitollisuuteensa Tarzania kohtaan siitä, että tämä yön vaarojen halki toi tytön turvallisesti kotiin, ja mielihyvään siitä, että tytär oli ajoissa ehtinyt pelastamaan miehen, joka kerran oli hänet pelastanut.
Mitään kunnioitusta ei Kadur ben Saden laiminlyönyt osoittaakseen apinamiehelle arvonantoansa ja ystävyyttänsä. Kun tyttö oli kertonut el adrean surmaamisen, ympäröi Tarzanin joukko ihastuneita arabialaisia, — se oli varma tie heidän ihailuunsa ja kunnioitukseensa.
Vanha sheikki kehoitti Tarzania jäämään jatkuvasti hänen vieraakseen. Halusipa hän ottaa hänet heimokunnan jäseneksikin, ja apinamiehen mieltä tenhosi jonkun aikaa puolittain kypsynyt päätös jäädä näiden luonnon lasten luo, joita hän ymmärsi ja jotka näkyivät häntä ymmärtävän. Hänen mieltymyksensä ja kiintymyksensä tyttöön olivat voimakkaina tekijöinä yllyttämässä häntä myönteiseen päätökseen.
Jos tuo toveri olisi ollut mies, tuumi hän, niin hän ei olisi epäröinyt, sillä silloin hän olisi saanut mieluisensa kumppanin, jonka seurassa olisi voinut ratsastaa ja metsästää mielensä mukaan; mutta näin ollen heitä olisivat rajoittaneet sovinnaiset tavat, joita erämaan villit paimentolaiset noudattavat vielä ankarammin kuin niiden sivistyneemmät serkut. Ja jonkun ajan päästä tyttö naitettaisiin jollekulle noista tummista sotureista ja heidän ystävyyssuhteensa loppuisi. Niinpä Tarzan päätti kieltäytyä sheikin ehdotuksesta, vaikka viipyikin viikon hänen vieraanaan.
Hänen lähtiessään ratsasti Kadur ben Saden ja viisikymmentä valkoviittaista soturia häntä saattamaan Bu Saadaan. Heidän noustessaan ratsuilleen Kadur ben Sadenin duarissa lähtöpäivän aamuna, tuli tyttö sanomaan jäähyväiset Tarzanille.
"Olen rukoillut, että jäisitte meidän luoksemme", sanoi hän koruttomasti, Tarzanin kumartuessa satulastaan puristamaan hänen kättänsä hyvästiksi, "ja nyt minä rukoilen teidän palaamistanne".
Hänen kauniissa silmissään oli kaihomielinen ilme ja suupielet värähtivät tunteellisesti. Se liikutti Tarzania.
"Ken tietää?" vastasi hän ja ratsasti lähtevien arabialaisten perästä.
Bu Saadan ulkopuolella hän sanoi Kadur ben Sadenille ja hänen väelleen hyvästi, sillä oli olemassa syitä, jotka vaativat häntä saapumaan kaupunkiin mahdollisimman salaisesti, ja kun hän oli ne selittänyt sheikille, yhtyi tämä hänen päätökseensä. Arabialaisten oli ratsastettava kaupunkiin hänen edellään, hiiskumatta mitään siitä, että hän oli ollut heidän parissansa. Myöhemmin saapuisi Tarzan yksinään ja menisi suoraa päätä vähän tunnettuun alkuasukas-yömajaan.
Niinpä, kun hän saapui kaupunkiin vasta pimeän jälkeen, häntä ei nähnyt kukaan, joka hänet tunsi, ja hän pääsi huomaamatta yömajaan. Syötyään päivällistä Kadur ben Sadenin kanssa, joka oli hänen vieraanansa, hän lähti kiertoteitse entiseen hotelliinsa, ja tullen takaovesta sisään etsi isännän, joka kummastui suuresti nähdessään hänen elävän.
Niin, monsieurille oli postia; hän kävisi sen noutamassa. Ei, hän ei mainitsisi monsieurin palaamisesta kellekään.
Sitten hän tuli takaisin, tuoden tukun kirjeitä. Yksi niistä sisälsi määräyksen Tarzanin esimieheltä, että hän jättäisi nykyisen hommansa ja rientäisi Kap-kaupunkiin ensimmäisellä höyrylaivalla, mikä oli saatavissa. Siellä hän saisi enemmän ohjeita toiselta asiamieheltä, jonka nimi ja osoite hänelle annettiin. Siinä kaikki — lyhyesti, mutta selvästi. Tarzan valmistausi lähtemään Bu Saadasta seuraavana aamuna. Sitten hän meni linnueeseen kapteeni Gerardia tapaamaan, jonka hotellin ovenvartija ilmoitti edellisenä päivänä palanneen osastoinensa.
Hän tapasi upseerin hänen asunnossaan. Kapteeni kummastui ja iloitsi nähdessään Tarzanin elävänä ja terveenä.
"Kun luutnantti Gernois palasi ja ilmoitti, ettei ollut teitä löytänyt paikalta, johon olitte halunnut jäädä siksi aikaa kun osasto suoritti etsintänsä, tulin minä kovin levottomaksi. Etsimme päiväkausia vuorilta. Sitten tuli sana, että leijona oli teidät tappanut ja syönyt. Todistukseksi tuotiin meille kiväärinne. Hevosenne oli palannut leiriin toisena päivänä katoamisenne jälkeen. Emme voineet epäillä. Luutnantti Gernois oli murheen vallassa — hän otti koko syyn päälleen. Hän itse tahtoi lähteä etsimistä toimeenpanemaan. Hän tapasikin arabialaisen, jolla oli teidän pyssynne. Hän riemastuu kuullessaan, että olette pelastunut."
"Epäilemättä", sanoi Tarzan synkästi hymyillen.
"Hän on nyt kaupungilla, muutoin kutsuttaisin hänet", jatkoi kapteeni
Gerard. "Minä ilmoitan hänelle heti, kun hän palaa."
Tarzan antoi upseerin luulla, että hän oli eksynyt ja harhaillessaan joutunut Kadur ben Sadenin kylään, josta sheikki oli saattanut hänet takaisin Bu Saadaan. Niin pian kuin mahdollista hän sanoi kunnon upseerille hyvästi ja riensi takaisin kaupunkiin. Maurilaisessa yömajassa hän oli Kadur ben Sadenin välityksellä kuullut mielenkiintoisia uutisia. Kerrottiin mustapartaisesta valkoisesta miehestä, joka aina liikkui arabialaiseksi puettuna. Jonkun aikaa hän oli hoidellut taittunutta rannettaan. Hiljakkoin oli ollut poissa Bu Saadasta, mutta oli nyt palannut; ja Tarzan tunsi hänen lymypaikkansa. Sinne hän suuntasi askeleensa.
Hän hapuili ahtaita löyhkääviä kujia pitkin, joilla oli pimeää, kuin hornassa, ja nousi sitten ränstyneitä portaita, joiden päässä oli suljettu ovi ja pienoinen, lasittamaton ikkuna. Ikkuna oli korkealla savihökkelin matalan räystään alla. Tarzan saattoi juuri ulottua sen alireunaan. Hän nosti itseänsä verkalleen, kunnes hänen silmänsä olivat ikkunan alireunan yläpuolella. Huone oli sisäpuolelta valaistu, ja pöydän ääressä istuivat Rokoff ja Gernois. Gernois puhui.
"Te Rokoff olette piru!" lausui hän. "Olette ahdistellut minua, kunnes olen menettänyt viimeisenkin riekaleen kunniastani. Olette pakottanut minut murhaan; sillä sen Tarzanin veri on minun vastuullani. Jollei se toinen paholaisen sikiö, Paulvitsh, myöskin tietäisi salaisuuttani, niin tappaisin teidät täällä tänä iltana paljain käsin."
Rokoff nauroi. "Sitä ette tee, rakas luutnantti", sanoi hän. "Sinä hetkenä kun minut löydettäisin murhattuna, lähettäisi kelpo Alexis sotaministerille täydet todistukset jutusta, jota niin hartaasti haluatte salata; ja sitäpaitsi hän syyttäisi teitä minun murhastani. Olkaahan toki järkevä. Minä olen paras ystävänne. Enkö ole puolustanut kunniaanne aivan kuin se olisi omani?"
Gernois irvisti ja päästi sihisevän kirouksen.
"Vielä yksi pieni suoritus", jatkoi Rokoff, "sekä haluamani paperit, ja minä annan teille kunniasanani, etten sittemmin enää koskaan pyydä teiltä ropoakaan enkä muuta tiedonantoa".
"Ja siihen teillä on hyvät syynne", murahti Gernois. "Se, mitä pyydätte, vie minulta viimeisen roponi ja ainoan arvokkaan sotilaallisen salaisuuden, mikä minulla on hallussani. Teidän tulisi minulle tiedosta maksaa eikä sen lisäksi kiristää minulta vielä rahoja."
"Minä maksan teille pitämällä kieleni kahleissa", vastasi Rokoff. "Mutta päättäkäämme! Tahdotteko vai ettekö tahdo? Annan teille kolme minuuttia miettimisaikaa. Jollette myönny, niin lähetän tänä iltana komentajallenne kirjelapun, joka johtaa samaan häväistykseen, minkä Dreyfus kärsi — ainoana eroituksena vain, että hän kärsi syyttömästi."
Hetkisen istui Gernois pää kumarassa. Vihdoin hän nousi. Hän veti kaksi paperia povestaan.
"Tässä", sanoi hän toivottomasti, "ne olivat minulla valmiina, sillä minä tiesin, että tämä olisi ainoa ratkaisu". Hän ojensi ne venäläiselle.
Rokoffin julmia kasvoja valaisi häijy, ahne ilme.
"Teitte viisaasti, Gernois", sanoi hän. "En minä teitä enää häiritse — jollette satu keräämään jälleen rahoja tai tietoja", ja hän irvisti.
"Sitä ette koskaan tee, koira!" sähisi Gernois. "Ensi kerralla minä tapan teidät. Olin vähällä tehdä sen tänä iltana. Tunnin ajan istuin ennen tänne tuloani nämä kaksi paperia edessäni pöydällä. Niiden vieressä oli panostettu revolverini. Koetin ratkaista edellisetkö vai jälkimmäisen ottaisin mukaani. Ensi kerralla valinta on helpompi, sillä minä olen jo tehnyt päätökseni. Läheltä jo hipaisi tänä iltana, Rokoff; älkää kiusatko kohtaloa toistamiseen."
Sitten Gernois nousi lähteäkseen. Tarzanilla oli tuskin aikaa pudottautua sulakkeelle ja häipyä varjoon etäämmälle ovesta. Sentään hän tuskin toivoi välttävänsä ilmituloa. Sillake oli kovin kapea, ja vaikka hän litistäysi seinää vasten sen ulkoreunalla, oli hän tuskin enempää kuin jalan päässä oviaukosta. Melkein heti avautui ovi ja Gernois astui ulos. Rokoff oli hänen takanaan. Kumpikaan ei puhunut. Gernois oli astunut ehkä kolme askelta portaita alaspäin, kun hän pysähtyi ja puoliksi kääntyi ikäänkuin palatakseen huoneeseen.
Tarzan tiesi, että ilmitulo olisi välttämätön. Rokoff seisoi vielä kynnyksellä jalan päässä hänestä, mutta hän katseli vastakkaiseen suuntaan, Gernoisia kohti. Sitten upseeri, kaiketikin muuttaen taas mieltään, jatkoi matkaansa alaspäin. Tarzan saattoi kuulla Rokoffin huokaisevan helpotuksesta. Hetkistä myöhemmin palasi venäläinen huoneeseen ja sulki oven.
Tarzan odotti, kunnes Gernois oli hyvin ehtinyt päästä äänen kantamattomiin, ja astui sitten huoneeseen. Hän oli Rokoffin vieressä ennenkuin mies ehti nousta tuolilta, jolla istui tarkastellen Gernoisilta saamaansa paperia. Kun hän kohotti silmänsä ja äkkäsi apinamiehen kasvot, muuttui hän itse lyijynharmaaksi.
"Tekö!" sopersi hän.
"Minä", vastasi Tarzan.
"Mitä te haluatte?" kuiskasi Rokoff, sillä katse apinamiehen silmissä säikähdytti häntä. "Oletteko tullut minut tappamaan? Ette uskalla. Teidät mestattaisiin giljotiinilla. Te ette tohdi tappaa minua."
"Minä tohdin tappaa teidät, Rokoff", vastasi Tarzan, "sillä kukaan ei tiedä, että olette täällä, tai että minä olen täällä, ja Paulvitsh kertoisi, että teidät surmasi Gernois. Minä kuulin teidän sanovan niin Gernoisille. Mutta se ei minuun vaikuttaisi, Rokoff. En välitä, tietääkö joku, että olen teidät tappanut; teidän tappamisenne olisi minulle nautinto, joka yllin kyllin korvaisi kaiken mahdollisen rangaistuksen. Te, Rokoff, olette halveksittavin, viheliäisin pelkuri, mistä koskaan olen kuullut. Teidät pitäisi tappaa. Minä tappaisin teidät kovin mielelläni", ja Tarzan astui lähemmäksi.
Rokoffin hermot olivat pingoittuneet äärimmilleen. Hän riensi parahtaen viereistä huonetta kohti, mutta apinamies oli hänen niskassaan, kun harppaus oli vasta puoliksi tehty. Rautaiset sormet etsivät hänen kurkkuaan — kurja pelkuri vinkui kuin pistetty sika, kunnes Tarzan oli sulkenut hänen ilmaläppänsä. Sitten apinamies kohotti hänet seisaalle, yhä kuristaen häntä. Venäläinen sätkytteli turhaan — hän oli kuin vauva Apinain Tarzanin mahtavassa puristuksessa.
Tarzan pani hänet tuolille ja, paljoa ennen kuin oli pelkoa miehen kuolemisesta, hellitti otteensa. Kun venäläisen yskänpuuska oli vaimentunut, puhui Tarzan hänelle jälleen.
"Olen antanut teidän maistaa kuoleman tuskia", sanoi hän. "Mutta minä en tapa teitä — tällä kertaa. Minä säästän teidät yksinomaan erittäin kunnollisen naisen vuoksi, jonka suurena onnettomuutena oli syntyä samasta äidistä kuin te. Mutta minä säästän teidät vain tämän kerran hänen tähtensä. Jos joskus kuulen, että olette jälleen häirinnyt häntä tai hänen puolisoansa, jos joskus häiritsette minua jälleen, jos kuulen teidän palanneen Ranskaan tai johonkin Ranskan alusmaahan, niin otan ainoaksi työkseni tavoittaa teidät ja lopettaa tänä iltana aloittamani kuristamisen." Sitten hän kääntyi pöytään, jolla paperit vielä olivat. Hänen ottaessaan ne siitä Rokoff tuijotti kauhistuneena.
Tarzan tutki sekä shekin että toisen paperin. Hän kummastui viimemainitun sisältämistä tiedoista. Rokoff oli osaksi lukenut sen, mutta Tarzan tiesi, että kukaan ei voinut muistaa siinä olevia merkillisiä seikkoja ja numeroita, jotka tekivät sen todella arvokkaaksi Ranskan viholliselle.
"Nämä ovat mielenkiintoisia esikunnan päällikölle", sanoi hän pistäessään paperit taskuunsa.
Rokoff voihki. Hän ei tohtinut kirota ääneensä.
Seuraavana aamuna ratsasti Tarzan pohjoiseen, matkallaan Buiraan ja Algeriin. Hänen ratsastaessaan hotellin ohi seisoi luutnantti Gernois verannalla. Kun hänen silmänsä kohtasivat Tarzanin, muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi kuin liitu. Apinamies olisi suonut, että tätä kohtausta ei olisi sattunut, mutta hän ei voinut sitä välttää. Hän tervehti upseeria ratsastaessaan ohi. Konemaisesti vastasi Gernois tervehdykseen, mutta nuo kaameat, ammottavat silmät seurasivat ratsastajaa ja niiden ainoana ilmeenä oli kauhu. Oli ikäänkuin kuollut mies olisi katsellut aavetta.
Sidi Aissassa Tarzan tapasi ranskalaisen upseerin, johon oli tutustunut äskeisin kaupungissa oleskellessaan.
"Te lähditte Bu Saadasta aikaisin?" kysyi upseeri. "Ette siis ole kuullut Gernois-poloisesta?"
"Hän oli viimeinen, jonka näin sieltä ratsastaessani", vastasi
Tarzan. "Mitä hänestä?"
"Hän on kuollut; hän ampui itsensä kello kahdeksan tienoissa tänä aamuna."
Kahta päivää myöhemmin Tarzan pääsi Algeriin. Siellä hän kuuli, että hänen oli odotettava kaksi päivää ennenkuin pääsisi Kap-kaupunkiin lähtevään laivaan. Hän käytti aikansa kirjoittamalla täyden selostuksen toiminnastaan. Rokoffilta riistämiänsä salaisia papereita hän ei liittänyt mukaan, sillä hän ei tohtinut jättää niitä omasta hallustaan ennenkuin oli valtuutettu luovuttamaan ne jollekulle toiselle asiamiehelle tai itse palaisi Pariisiin ja toisi ne mukanaan.
Kun Tarzan nousi laivaansa odotuksen jälkeen, joka hänestä oli ollut mitä ikävin, tarkkasi kaksi miestä häntä yläkannelta. Molemmat olivat muodikkaasti puetut ja sileiksi ajellut. Pitemmällä oli hiekanvärinen tukka, mutta hänen kulmakarvansa olivat hyvin mustat. Myöhemmin päivällä he tapasivat Tarzanin sattumalta kannella, mutta kun toinen kiireellisesti kiinnitti toverinsa huomion johonkin merellä, olivat heidän kasvonsa käännetyt poispäin Tarzanista hänen ohi mennessään, joten hän ei nähnyt heidän piirteitänsä. Hän ei todella kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Noudattaen päällikkönsä ohjeita oli Tarzan matkustajain luetteloon merkinnyt itsensä tekaistulla nimellä John Caldwell, Lontoo. Hän ei käsittänyt sen tarpeellisuutta ja se tuotti hänelle melkoista miettimistä. Mitähän osaa hänen oli näyteltävä Kap-kaupungissa, ihmetteli hän.
"No hyvä", ajatteli hän. "Taivaan kiitos, että olen nyt päässyt Rokoffista. Hän alkoi minua ärsyttää. Olenkohan tosiaan tulossa niin sivistyneeksi, että minulle jo alkaa kehittyä hermosto? Hän minulle sellaisen hankkisi, jos kukaan, sillähän ei taistele rehellisesti. Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee. On ikäänkuin Numa, leijona, olisi yllyttänyt Tantorin, norsun, ja Histahin, käärmeen, yhtymään kanssaan liittoon minut surmatakseen. Silloin en koskaan olisi tiennyt, millä hetkellä tai kuka kulloinkin hyökkäisi kimppuuni. Mutta luontokappaleet ovat ihmisiä ritarillisempia — ne eivät alennu halpamaiseen juoneen."
Päivällisellä sinä iltana istui Tarzan nuoren naisen vieressä, jonka paikka oli kapteenin vasemmalla puolella. Kapteeni esitteli heidät.
Neiti Strong! Missä hän oli tuon nimen ennen kuullut? Se oli hyvin tuttu. Ja sitten tytön äiti antoi hänelle vihjeen puhuttelemalla tytärtään Hazeliksi.
Hazel Strong! Mitä mustoja tuo nimi herättikään. Tälle neidille osoitettu, Jane Porterin kauniin käden piirtämä kirje oli tuonut hänelle ensimmäisen sanoman naisesta, jota hän rakasti. Kuinka elävästi hän muistikaan illan, jolloin oli siepannut sen kauan sitten kuolleen isänsä majassa olevan pöydän laatikosta. Jane Porter oli siellä istunut kirjoittamassa sitä myöhään yöhön, hänen kyyröttäessään ulkona pimeässä. Kuinka neitonen tuona yönä olisikaan kauhistunut, jos olisi tiennyt, että villi viidakon elukka oli kyykistyneenä hänen ikkunansa alla tarkaten jokaista hänen liikettänsä.
Ja tämä oli Hazel Strong — Jane Porterin paras ystävätär.