YHDEKSÄS LUKU
"El Adrea"
Samana päivänä kun Kadur ben Saden ratsasti etelään päin, toi pohjoisesta päin saapuva postivaunu Tarzanille D'Amorilta kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Sidi-bel-Abbesista. Se avasi vanhan haavan, jonka Tarzan kernaasti olisi unhoittanut. Silti hän ei ollut pahoillaan, että D'Arnot oli kirjoittanut, sillä ainakin yksi hänen puheenaiheistaan herätti apinamiehessä alati mielenkiintoa. Kirje kuului näin:
'Rakas Jean.
Senjälkeen kun teille viimeksi kirjoitin, olen ollut Lontoossa asioilla. Viivyin siellä kolme päivää. Heti ensi päivänä tapasin aivan odottamatta erään vanhan tuttavanne — Henrietta-kadulla. Ette ikänä arvaisi, kenet. En ketään muuta kuin herra Samuel Philanderin. Ja tämä on totta. Kuvittelen näkeväni teidän epäuskoisen ilmeenne. — Eikä siinä kaikki. Hän pyysi minua seuraamaan mukanaan hotelliinsa, ja siellä minä tapasin toiset: professori Archimedes Q. Porterin, neiti Porterin ja sen suuriruhoisen neekerinaisen, neiti Porterin kamarineidon — Esmeraldan, muistattehan. Siellä ollessani astui Clayton sisälle. Heidät vihitään pian tai piakkoin, sillä minä aavistelen, että voimme odottaa ilmoitusta minä päivänä tahansa. Claytonin isän kuoleman vuoksi vietetään häät hyvin hiljaisesti, vain lähimpäin sukulaisten saapuvilla ollen.
Ollessani kahdenkesken herra Philanderin kanssa kävi vanhus jokseenkin avomieliseksi. Sanoi neiti Porterin jo kolmesti siirtäneen hääpäivän tuonnemmaksi. Hän uskoi minulle aavistelunsa, että tyttö ei ollut erittäin halukas avioliittoon Claytonin kanssa ollenkaan; mutta tällä kertaa näkyy tuumasta toki tulevan tosi.
Tietysti he kaikki kyselivät teistä, mutta minä kunnioitin toivomuksianne oikean alkuperänne suhteen ja puhuin vain nykyisistä hommistanne.
Neiti Porteria erikoisesti innostutti kaikki mitä minulla oli teistä kerrottavaa, ja hän teki monta kysymystä. Pelkään jokseenkin epäritarillisella riemulla kuvailleeni haluanne ja päätöstänne lopuksi palata syntymäviidakkoonne. Jälkeenpäin sitä kaduin, sillä niiden kauheiden vaarojen ajatteleminen, joihin jälleen mielitte antautua, näkyi tekevän hänet todella levottomaksi. 'Enkä sittenkään tiedä', sanoi hän; 'on monta onnettomampaa kohtaloa kuin se, jonka julma ja kauhea viidakko tarjoo herra Tarzanille. Häntä eivät ainakaan tunnonvaivat kiusaa. Ja päivisin on siellä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä ja silmää hiveleviä ihania näköaloja. Teistä tuntunee oudolta, että tällä tavoin puhun minä, joka olen kokenut peloittavan aarniometsän kauhuja; mutta toisinaan toivon, että voisin sinne palata, sillä pakostakin tunnen viettäneeni siellä elämäni onnellisimmat hetket.'
Hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan sanomattoman murheellinen ilme, enkä minä voinut olla aavistamatta, että hän tällä tavoin tahtoi lähettää teille viimeisen hellän sanoman sydämestä, joka vielä kätki teidän muistoanne, vaikka sydämen omistaja kuului toiselle.
Clayton näytti hermostuneelta ja levottomalta, kun keskustelu liikkui teissä. Hänen ilmeensä oli kiusaantunut ja tuskallinen. Mutta hänen lauseensa osoittivat ystävällistä mielenkiintoa teihin. Aavistaneeko hän teitä koskevan totuuden?
Tennington tuli huoneeseen Claytonin mukana. Hehän ovat hyvät ystävät. Hän on lähtemässä yhdelle alituisista risteilyistään sillä huvipurrellaan ja kehoitteli hartaasti koko seuruetta tulemaan mukaan. Yritti viekoitella minuakin. Tällä kertaa hän aikoo purjehtia Afrikan ympäri. Minä sanoin hänelle, että hänen korea lelunsa jonakuna kauniina päivänä upottaisi hänet ja joitakuita hänen ystävistään syvänmeren pohjaan, jollei hän saisi karkoitetuksi aivokopastaan luulottelua, että se on valtameri-alus tai sotalaiva.
Palasin toispäivänä Pariisiin, ja eilen tapasin Couden kreivin ja kreivittären kilpa-ajoissa. He kysyivät teitä. De Coude näkyy todella pitävän teistä. En havainnut hänen kantavan pienintäkään kaunaa. Olga on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hiukan hillitympi. Kaiketi hänen tuttavuutensa teidän kanssanne opetti hänelle läksyn, josta hänelle on hyötyä lopun elämänsä varrella. Onneksi hänelle, samoinkuin kreivillekin, että se olitte te, eikä joku turmeltunut mies.
Jos olisitte todella kosiskellut Olgan sydäntä, pelkään, että asia olisi käynyt ylen vakavaksi teille kummallekin.
Hän pyysi minua sanomaan teille, että Nikolas oli lähtenyt Ranskasta. Hän maksoi hänelle kaksikymmentätuhatta frangia, jotta hän lähtisi ja pysyisi poissa. Kreivitär on mielissään, että pääsi hänestä ennenkuin hän yritti panna täytäntöön hänelle äskettäin lausumansa uhkauksen, että ensi tilassa surmaisi teidät. Hän sanoi, että hänestä olisi vastenmielistä ajatella teidän tahranneen kätenne hänen veljensä vereen, sillä hän pitää teistä hyvin paljon eikä arkaillut sitä sanoa kreivin kuullen. Hänen mieleensä ei näkynyt hetkeksikään juolahtavan, että kohtaus teidän ja Nikolasin välillä voisi päättyä toisenlaisin tuloksin. Ja siinä oli kreivi hänen kanssaan täysin yhtä mieltä ja lisäsi, että teidän surmaamiseksenne tarvittaisiin kokonainen rykmentti Rokoffeja. Hän kunnioittaa teidän urheuttanne mitä täydellisimmin.
Minut on komennettu takaisin laivaani. Se lähtee kahden päivän päästä Havresta suljetuin määräyksin. Jos osoitatte kirjeenne minulle laivaan, tulevat ne kyllä lopuksi perille. Minä kirjoitan teille niin pian kuin taas saan tilaisuuden. — Vilpitön ystävänne
Paul D'Arnot'
"Pelkään", hymähti Tarzan puoliääneen, "että Olga on viskannut kaksikymmentä tuhatta frangiansa hukkaan".
Hän luki useaan kertaan sen kohdan D'Arnotin kirjeestä, jossa tämä oli kertonut keskustelustaan Jane Porterin kanssa. Se tuotti Tarzanille jokseenkin synkkää onnea, mutta sekin oli parempi kuin kaiken onnen puute.
Seuraavat kolme viikkoa olivat varsin köyhät tapauksista. Useissakin tilaisuuksissa Tarzan näki salaperäisen arabialaisen ja kerran hän taas puhutteli luutnantti Gernoisia; mutta uutterimmallakaan vakoilulla ja kintereillä hiiviskelyllä Tarzan ei saanut selville arabialaisen asuinpaikkaa, niin hartaasti kuin yrittikin.
Gernois, joka ei koskaan ollut sydämellinen, oli pysytellyt Tarzanista tavallista loitommalla Aumalen ravintolassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Hänen sävynsä niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa he olivat joutuneet yhteen, oli ollut selvästi vihamielinen. Voidakseen säilyttää esittämänsä osan todennäköisyyden käytti Tarzan melkoisesti aikaa metsästykseen Bu Saadan läheisyydessä. Hän kuljeskeli kokonaisia päiviä kukkuloilla ollen etsivinään gaselleja, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän tuli kyllin lähelle noita kauniita pieniä eläimiä voidakseen niitä vahingoittaa, hän salli niiden poikkeuksetta paeta, edes sieppaamatta kivääriä tupesta. Apinamiehestä ei ollut mitään urheilua tappaa viattominta ja turvattominta Jumalan luontokappaleista pelkästä teurastuksen halusta.
Tarzan ei tosiaan koskaan ollut tappanut "huvikseen", eikä tappaminen tuottanut hänelle nautintoa. Hän rakasti rehellisen taistelun riemua — voitonhuumaa — ja jännittävän menestyksellistä metsästystä ravinnon hankkimiseksi, jossa hän ponnisti taitonsa ja oveluutensa toisten taitoa ja oveluutta vastaan. Mutta tulla kaupungista hyvin ravittuna tänne kaataakseen lempeäsilmäisen kauniin gasellin — uh, se oli julmempaa kuin harkittu ja kylmäverinen lähimmäisen murha. Tarzan inhosi sellaista, ja niinpä hän metsästikin yksinään, jotta kukaan ei huomaisi hänen teeskentelyänsä.
Kerran, kaiketi siksi, että ratsasti yksinään, hän oli vähällä menettää henkensä. Hän ratsasti verkalleen pienen rotkon läpi, jolloin pyssy paukahti hänen takaansa ja luoti suhahti hänen korkkikypärinsä läpi. Vaikka hän heti kääntyi ja karautti täyttä nelistä rotkon harjalle, ei hän voinut keksiä mitään jälkeä ihmisolennosta ennenkuin saapui Bu Saadaan.
"Niin", puhui hän yksinään muistellen tapausta, "Olga on tosiaan viskannut kaksikymmentätuhatta frangiansa hukkaan".
Sinä iltana hän oli kapteeni Gerardin vieraana pikku päivällisellä.
"Teitä ei ole suosinut varsin hyvä eräonni?" kysyi upseeri.
"Ei", vastasi Tarzan; "riista näillä tienoin on arkaa, enkä minä erikoisemmin välitäkään linnuista ja antiloopeista. Luulenpa, että siirryn kauemmaksi etelään ja koetan kaataa jonkun algerialaisista leijonistanne."
"Hyvä!" huudahti kapteeni. "Me lähdemme Djelfaa kohti huomenaamulla. Sinne asti ainakin saatte seuraa. Luutnantti Gernois ja minut on määrätty kahdensadan miehen kanssa vartioväeksi seudulle, jossa rosvot tuottavat melkoista häiriötä. Ehkä saamme tilaisuuden ajaa leijonaa yhdessä. Mitä sanotte?"
Tarzan oli hyvin mielissään, eikä hän epäröinyt sitä tunnustaa. Mutta kapteeni olisi kummastunut, jos olisi tietänyt Tarzanin riemun oikean syyn. Gernois istui vastapäätä apinamiestä. Hän ei näkynyt olevan yhtä mielissään kapteeninsa kutsusta.
"Te havaitsette pian, että leijonanajo on kiihoittavampaa kuin gasellien ampuminen", huomautti kapteeni Gerard, "ja vaarallisempaa myös".
"Vaaransa on gasellinampumisellakin", vastasi Tarzan. "Varsinkin kun lähtee yksinään eräretkelle. Sen sain tänään kokea. Huomasin myöskin, että vaikka gaselli on arin eläimissä, se ei ole pahin pelkuri."
Puhuttuaan hän vilkaisi vain ohimennen Gernoisiin, sillä hän ei suonut miehen tietävän, että häntä epäiltiin tai pidettiin silmällä, ajattelipa mitä tahansa. Hänen huomautuksensa vaikutus upseeriin saattoi kuitenkin todistaa tämän osanottoa eräihiin äskeisiin tapahtumiin tai tietoisuutta niistä. Tarzan näki tumman punan hiipivän esille Gernoisin kauluksen alta. Hän tyytyi siihen huomioon ja muutti nopeasti puheenaihetta.
Kun osasto ratsasti Bu Saadasta etelään seuraavana aamuna, oli puolitusinaa arabialaisia sitä saattamassa.
"Ne eivät kuulu komennukseen", selitti Gerard vastaukseksi Tarzanin kysymykseen. "Ne saattavat meitä vain toveruudesta."
Tarzan oli Algeriassa ollessaan kylliksi tutustunut arabialaisten luonteeseen tietääkseen, että se ei ollut syy, sillä arabialainen ei koskaan liioin rakasta muukalaisten seuraa, varsinkaan ranskalaisten sotilasten. Sen vuoksi heräsi hänessä epäluuloa ja hän päätti pitää tarkoin simalla tätä pientä joukkoa, joka seuraili sotilaskolonnaa noin kolmanneskilometrin päässä. Mutta ne eivät saapuneet kyllin lähelle pysähdyttäessäkään, jotta hän olisi voinut niitä oikein tarkastaa.
Hän oli kauan ollut varma siitä, että hänen kintereillään hiiviskeli palkattuja salamurhaajia, eikä hän epäillyt, että Rokoff oli juonen takana. Tahtoiko tämä sillä kostaa sen, että Tarzan aikaisemmin oli useammin kuin kerran tehnyt tyhjiksi venäläisen aikeet ja hänet nöyryyttänyt, vai oliko siihen syynä hänen toimintansa Gernoisin jutussa, sitä hän ei voinut päättää. Jos jälkimäinen olettamus oli oikea, ja se näytti luultavalta, koska hän oli havainnut Gernoisin häntä vaarallista vihollista vastaan, sillä Algerian erämaissa, joihin he nyt olivat matkalla, sattuisi monta tilaisuutta raivata tieltään epäilty vihollinen hiljaa ja kenenkään epäluuloa herättämättä.
Leiriydyttyään kahdeksi päiväksi Djelfaan ratsasti kolonna lounasta kohti, josta oli saapunut sanoma, että rosvot hätyyttelivät heimoja, joiden duarit sijaitsivat vuorten juurella.
Pieni arabialaisjoukko, joka oli heitä saatellut Bu Saadasta, oli äkkiä hävinnyt samana yönä kun käsky oli tullut valmistautua aamulla lähtemään Djelfasta. Tarzan kyseli siltä ja tältä miehistön joukosta, mutta kukaan ei voinut hänelle sanoa, miksi maurit olivat heidät jättäneet tai mihin suuntaan olivat kääntyneet. Hänestä näytti asia epäilyttävältä, varsinkin kun oli huomannut Gernoisin keskustelevan erään kanssa puoli tuntia senjälkeen kun kapteeni Gerard oli antanut määräyksensä uudesta liikkeestä. Ainoastaan Gernois ja Tarzan tunsivat matkasuunnitelman. Sotamiehet tiesivät vain, että heidän oli valmistauduttava purkamaan leirinsä seuraavana aamuna. Tarzan aprikoi, olisiko Gernois ilmoittanut arabialaisille matkan suunnan.
Myöhään sinä iltapäivänä he leiriytyivät pieneen kosteikkoon, missä sijaitsi erään sheikin duar, jonka karja oli ryöstetty ja paimenet surmattu. Arabialaiset tulivat esille vuohentaljateltoistaan, ympäröivät sotilaat ja tekivät monenlaisia kysymyksiä maan kielellä, sillä sotamiehet itsekin olivat alkuasukkaita. Tarzan, joka Abdulin avulla jo oli oppinut solkkaamaan melko paljon arabian kieltä, kyseli eräältä nuoremmista miehistä, joka oli saattanut sheikkiä tämän käydessä kunniatervehdyksellä kapteeni Gerardin luona.
Ei, hän ei ollut nähnyt mitään kuusimiehistä ratsastajajoukkuetta matkalla Djelfasta päin. Lähettyvillä oli hajallaan muita keitaita — kenties ne olivat matkanneet johonkin niistä. Sitäpaitsi oleskeli ylhäällä vuoristossa rosvoja — ne ratsastivat usein pienissä ryhmissä pohjoiseen päin Bu Saadaan, jopa Aumaleen ja Buiraan asti. Olivat hyvinkin saattaneet olla rosvoja, jotka johonkin noista kaupungeista tekemältään huvimatkalta palasivat väkensä keskuuteen.
Aikaisin seuraavana aamuna jakoi kapteeni Gerard komennuskuntansa kahtia, jättäen toisen osan luutnantti Gernoisin huostaan ja asettuen itse toisen etunenään. Heidän oli tutkittava vuoret tasangon vastakkaisilla puolilla.
"Ja minkä osaston mukana tahtoo herra Tarzan ratsastaa?" kysyi kapteeni. "Tai ehkä monsieur ei välitä rosvojen metsästämisestä?"
"Oh, minä lähden mielelläni mukaan", riensi Tarzan selittämään. Hän koetti juuri keksiä veruketta Gernoisia seuratakseen. Kauan hänen ei tarvinnut olla ymmällä, ja apu tuli odottamattomalta taholta. Gernois itse puhui.
"Jos kapteeni tahtoisi luopua ilosta saada herra Tarzan tällä kertaa mukaansa, pitäisin minä tosiaan suurena kunniana, että monsieur tänään ratsastaisi minun kanssani", sanoi hän äänellä, josta ei puuttunut sydämellisyyttä. Tarzanista tuntui, että luutnantti oli sydämellisyydessään ehkä mennyt varomattoman pitkällekin, mutta hän riensi lausumaan mielihyvänsä tästä järjestelystä.
Niinpä luutnantti Gernois ja Tarzan ratsastivat pois vieretysten pikku spahi-osaston etunenässä. Gernoisin sydämellisyys oli lyhytaikainen. Tuskin he olivat ratsastaneet kapteeni Gerardin ja hänen miestensä näkyvistä, kun hän jälleen vaipui tavalliseen harvapuheisuuteensa. Mitä edemmäksi he ehtivät, sitä epätasaisemmaksi kävi maa. Se kohosi yhtenään vuoristoa kohti, johon he puolipäivän lähestyessä ratsastivat perätysten kapeaa, syvää, veden uurtamaa rotkoa pitkin. Pienen puron partaalla komensi Gernois miehensä puolipäivälepoon. Täällä he söivät vaatimattoman ateriansa ja täyttivät vesileilinsä. Tunnin levähdyksen jälkeen he ratsastivat eteenpäin joenuoman reunaa pitkin, kunnes saapuivat pieneen laaksoon, josta haaraantui useita kallioisia rotkoja. Täällä he pysähtyivät ja Gernois tähysteli tarkoin ympäröiviä kukkuloita alanteen keskeltä.
"Täällä me hajaannumme", sanoi hän; "muutamia saa ratsastaa kuhunkin noista rotkoista". Ja sitten hän alkoi jakaa sotilaitaan pikku ryhmiin ja antaa määräyksiä niitä komentaville aliupseereille. Sen tehtyään hän kääntyi Tarzanin puoleen. "Monsieur suvainnee jäädä tänne, siihen asti kun palaamme."
Tarzan epäröi, mutta upseeri sieppasi sanat hänen suustansa. "Joku näistä osastoista saattaa joutua otteluun", sanoi hän, "eikä sivullisia siviilihenkilöitä saa olla taistelun aikana häiritsemässä."
"Mutta, paras luutnantti", selitti Tarzan, "minä olen aivan valmis asettumaan teidän tai jonkun kersanttinne tai korpraalinne komennettavaksi ja taistelemaan riveissä heidän ohjeittensa mukaan. Sitä varten minä tulinkin."
"Sepä minua ilahduttaisi", vastasi Gernois irvistäen, mitä ei yrittänytkään salata. Sitten hän lisäsi lyhyesti: "Te olette minun käskyjeni alainen, ja minä käsken teitä jäämään tänne, kunnes palaamme. Päättyköön asia tähän." Ja hän kääntyi ja kannusti ratsunsa juoksemaan toisten edellä. Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään aution vuoriröykkiön keskellä.
Aurinko paahtoi kuumasti ja senvuoksi hän etsi suojaa läheisen puun alta. Pantuaan hevosensa siihen liekaan hän istahti maahan polttelemaan. Itsekseen hän kiroili Gernoisia kepposen vuoksi, jonka tämä oli hänelle tehnyt. Pieni halpamainen kosto, ajatteli Tarzan, mutta sitten juolahti äkkiä hänen mieleensä, että mies ei ollut niin hupsu, tyytyäkseen tekemään vastustajalleen näin joutavaa, vähäpätöistä kiusaa. Sen takana täytyi olla jotakin syvällisempää. Näin ajatellen hän nousi ja otti kiväärinsä tupesta. Hän katsoi sen panoksia ja näki, että makasiini oli täynnä. Sitten hän tarkasti revolverinsa. Tämän ensimmäisen varovaisuustoimenpiteen jälkeen hän tarkkasi kukkuloita ja eri rotkojen suita. Hän oli päättänyt, ettei häntä yllätettäisi torkkumassa.
Aurinko laski yhä alemmaksi, mutta ei näkynyt merkkiäkään spahien palaamisesta. Vihdoin peittyi laakso varjoon. Tarzan oli liian ylpeä palatakseen leiriin ennenkuin oli antanut osastolle riittävästi aikaa ehtiä takaisin laaksoon, jonka arveli määrätyn niiden kokoontumispaikaksi. Yön tullen hän tunsi itsensä turvallisemmaksi hyökkäystä vastaan, sillä hän oli pimeän tuttu. Hän tiesi, että kukaan ei voinut lähestyä häntä niin varovaisesti, että olisi voinut pettää hänen tarkkaavaiset ja herkät korvansa. Niiden avuksi tuli silmät, joilla hän näki hyvin yöllä. Ja jos saavuttaisiin häntä kohti tuulen puolelta, niin hänen nenänsä ilmoittaisi hänelle vihollisen tulon jo pitkän matkan päästä. Tuntien siis olonsa jotensakin huolettomaksi hän nukahti, selkä puuta vasten.
Hän oli varmaankin nukkunut jonkun tunnin, sillä kun hänet äkkiä herätti hänen hevosensa säikähtynyt pärskyminen ja temmellys, valaisi kuu kauttaaltaan koko pikku laakson, ja kymmenen askeleen päässä hänestä seisoi hänen ratsunsa kamala peloittaja.
Ylväänä, majesteetillisena, sirosti kaareutuva häntä ojennettuna ja vavahdellen, kaksi tulisilmää tuijottaen saaliiseen, seisoi siinä Numa el adrea, musta leijona. Pieni ilonväristys kutkutti Tarzanin hermoja. Hänestä tuntui kuin olisi kohdannut vanhan ystävän vuosikausien eron jälkeen. Hetkisen hän istui jäykkänä katsellen erämaiden kuninkaan mahtavuutta. Mutta nyt kyyristyi Numa hyppäykseen. Hyvin hitaasti kohotti Tarzan pyssyn olkapäätään vasten. Hän ei ollut ikinä ennen surmannut isoa eläintä pyssyllä, — tähän asti hän oli luottanut keihääseensä, myrkytettyihin nuoliin, köyteen, puukkoon ja paljaihin käsiinsä. Vaistomaisesti hän toivoi, että hänellä olisi ollut nuolensa ja veitsensä, — niillä varustettuna hän olisi tuntenut itsensä varmemmaksi.
Numa lepäsi nyt aivan litteänä maassa, kohottaen vain päätänsä. Tarzan olisi mieluummin ampunut hiukan sivulta, sillä hän tiesi, mitä kamalaa tuhoa leijona saattoi tehdä, jos se eli vain pari minuuttia tai minuutinkin jälkeen haavoittumisensa. Hevonen seisoi kauhusta vavisten Tarzanin takana. Apinamies astahti varovaisesti sivullepäin, — Numa seurasi häntä vain silmillään. Sitten hän astui toisen askeleen ja kolmannenkin. Numa ei ollut liikahtanut. Nyt hän saattoi tähdätä silmän ja korvan väliin.
Hänen sormensa painoi liipasinta, ja hänen laukaistessaan hyppäsi Numa. Samalla hetkellä teki säikähtynyt hevonen vimmatun pakoyrityksen — liekaköysi katkesi ja ratsu laukkasi jokirotkoa pitkin erämaata kohti.
Mikään tavallinen mies ei olisi välttänyt noita hirveitä käpäliä, kun Numa hyökkäsi niin lyhyen matkan päästä, mutta Tarzan ei ollut mikään tavallinen mies. Hänen aikaisemmasta lapsuudestaan asti olivat hänen elämänsä villit vaiheet pakostakin harjaannuttaneet hänen lihaksensa toimimaan ajatuksen nopeudella. Niin nopea kuin el adrea olikin, apinamies oli vielä nopeampi, ja niinpä iso peto mäjähti puuta vasten, jonka juurella oli toivonut kohtaavansa pehmeätä ihmislihaa, kun taas Tarzan muutaman askeleen päästä oikealta upotti toisen luodin sen ruhoon, ja se usutti sen kynsien ja karjuen häntä kohti.
Kaksi kertaa vielä ampui Tarzan nopeasti perätysten, ja sitten el adrea virui hiljaa eikä enää karjahdellut.
Tässä ei enää ollut herra Jean Tarzan, vaan Apinain Tarzan, joka laski villin jalkansa villin saaliinsa ruumiille ja sitten, nostaen kasvonsa täysikuuta kohti, korotti mahtavan äänensä rotunsa kaameaksi ja peloittavaksi huudoksi — otuksen kaataneen urosapinan huudoksi. Ja villien vuorten villejä olentoja vapisutti tämä uusi peloittava ääni, pysähdyttäen ne saaliinajostaan. Alhaalla erämaassa taas aavikon lapset saapuivat vuohennahkateltoistaan ja tähystivät vuorille päin, peläten jonkun uuden ja kamalan vitsauksen tulleen heidän laumojansa hävittämään.
Runsaan puolen kilometrin päähän laaksosta, jossa Tarzan seisoi, pysähtyi äänen kuullessaan parikymmentä valkoviittaista hahmoa, joilla oli pitkät, häijynnäköiset pyssyt. He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Mutta kun ääni ei toistunut, ryhtyivät he jälleen hiljaa hiipien jatkamaan matkaansa laaksoon.
Tarzan oli nyt varma, että Gernoisilla ei ollut aikomustakaan palata häntä noutamaan, mutta hän ei voinut käsittää, mikä syy oli kannustanut upseerin jättämään hänet yksin ja kuitenkin sallimaan hänen vapaasti palata leiriin. Hevosensa menetettyään hän päätti, että oli järjetöntä kauemmin viipyä vuoristossa, ja lähti siis astumaan erämaata kohti.
Tuskin oli hän ehtinyt joenuomaan, kun ensimmäinen valkoviitta ilmestyi laaksoon vastakkaiselta puolelta. Hetkisen tarkastivat he suojaavien kivien takaa pikku syvännettä, mutta kun olivat havainneet sen tyhjäksi, riensivät he sen yli. Puun alta hiukan sivultapäin he keksivät leijonan raadon. Hillityin huudahduksin he kerääntyivät sen ympärille. Tovin kuluttua he kiitivät joenuoman rotkoa alaspäin, jota pitkin Tarzan astui vähän matkaa heidän edellään. He liikkuivat varovaisesti ja hiljaa, käyttäen hyväkseen mitä suojaa sattui, niinkuin tekevät ihmistä väijyilevät ihmiset.