ENSIMMÄINEN LUKU
Lapsenryöstö
"Koko asia on hämärän peitossa", sanoi D'Arnot. "Olen saanut mitä varmimmalta taholta kuulla, ettei poliisilla eikä yleisesikunnan erikoisasiamiehillä ole vähintäkään aavistusta, kuinka se on tapahtunut. Mitä he tietävät — mitä yleensä kukaan tietää — supistuu siihen, että Nikolas Rokoff on päässyt pakoon."
John Clayton, Greystoken loordi — hän, joka oli ollut Apinain Tarzan — istui ääneti ystävänsä, luutnantti Paul D'Arnotin huoneessa Pariisissa ja tuijotti miettivästi moitteettoman kiiltävän kenkänsä kärkeen.
Hänen mieleensä nousi monenlaisia muistoja, kun hän sai kuulla, että hänen perivihollisensa oli paennut ranskalaisesta sotilasvankilasta, jonne hänet oli tuomittu elinkaudeksi apinamiehen todistuksen nojalla.
Tarzan ajatteli, kuinka pitkälle Rokoff oli kerran mennyt syöstäkseen hänet kuolemaan, ja hän käsitti, että tuon miehen tähänastiset teot eivät epäilemättä olisi mitään verrattuina hänen pyrkimyksiinsä ja suunnitelmiinsa nyt, kun hän taas oli vapaa.
Tarzan oli äskettäin tuonut vaimonsa ja pikku poikansa Lontooseen, jotta he välttäisivät ne epämukavuudet ja vaarat, joita sadekausi aiheutti heidän laajalla maatilallaan Uzirissa, villien waziri-soturien maassa, joiden suuria afrikkalaisia alueita apinamies kerran oli hallinnut.
Hän oli tullut Kanaalin poikki lyhyelle käynnille vanhan ystävänsä luo, mutta uutinen venäläisen paosta oli nyt luonut varjon hänen huvimatkaansa, joten hän jo ajatteli palata heti paikalla Lontooseen, vaikka oli vasta äsken saapunut.
"En pelkää omasta kohdastani, Paul", sanoi hän lopulta. "Olen monta kertaa ennenkin tehnyt tyhjäksi Rokoffin hankkeet henkeäni vastaan; mutta nyt on toisiakin ihmisiä kysymyksessä. Jos käsitän miehen oikein, käy hän luultavasti kimppuuni kohdistamalla iskunsa vaimooni tai poikaani eikä suoraan minuun, sillä epäilemättä hän tietää, ettei hän muulla tavoin toimita minulle suurempaa tuskaa. Minun täytyy heti mennä heidän luokseen, kunnes Rokoff on taas saatu kiinni — tai hengetön."
Kun nämä kaksi miestä puhelivat Pariisissa, puheli kaksi muuta miestä keskenään pienessä majassa Lontoon laitakaupungilla. Molemmat olivat tummia ja vastenmielisen näköisiä.
Toinen oli parrakas, mutta toisella, jonka kasvot olivat kelmeät pitkästä sisälläolosta, oli vain muutaman päivän vanha musta parransänki leuassaan. Jälkimäinen puhui.
"Sinun täytyy välttämättä ajaa partasi, Aleksis", sanoi hän toverilleen. "Siitä hän tuntisi sinut heti. Meidän on nyt erottava, ja kun taas kohtaamme toisemme Kincaidin kannella, niin toivoaksemme, meillä on mukanamme kaksi kunnioitettua vierasta, jotka tuskin aavistavat, minkä hauskan retken olemme suunnitelleet heille. Kahden tunnin kuluttua pitäisi minun olla toisen kanssa matkalla Doveriin, ja huomenillalla, jos seuraat huolellisesti ohjeitani, pitäisi sinun saapua toisen kanssa, tietystikin edellytettynä, että hän palaa Lontooseen niin nopeasti kuin otaksun. Ponnistustemme palkaksi koituu aineellisia etuja ja muutakin mieluista. Ranskalaisten typeryyden takia on minun pakoni salassa näin monta päivää, joten minulla on ollut hyvä tilaisuus suunnitella pikku seikkailumme jokainen yksityiskohta niin huolellisesti, ettei kaiketikaan tule pienintäkään estettä pilaamaan suunnitelmiamme. Ja nyt hyvästi ja onnea matkalle!"
Kolme tuntia myöhemmin nousi sähkösanomapoika portaita ylös luutnantti
Paul D'Arnotin asuntoon.
"Sähkösanoma loordi Greystokelle", ilmoitti hän palvelijalle, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa. "Onko hän täällä?"
Mies vastasi myöntäen ja kuitattuaan sähkösanoman vei sen Tarzanille, joka jo valmistautui lähteäkseen Lontooseen.
Tarzan repi kuoren rikki, ja kun hän luki sanoman, valahtivat hänen kasvonsa kalpeiksi.
"Lue se, Paul", sanoi hän antaen paperin D'Arnotille. "Se on jo tapahtunut."
Ranskalainen otti sähkösanoman ja luki:
"Jack ryöstetty puutarhasta uuden palvelijan avustuksella.
Tule heti. — Jane."
Kun Tarzan hyppäsi ajoneuvoista, jotka olivat tulleet häntä vastaan asemalle, ja syöksyi ylös portaita Lontoossa, tuli häntä ovella vastaan nuori nainen, silmät kuivina, mutta muuten melkein suunniltaan mielenliikutuksesta.
Jane Porter Clayton kertoi nopeasti kaikki, mitä hän oli saanut tietää pojan varastamisesta.
Lapsenhoitaja oli kuljettanut pienokaista lastenvaunuissa aurinkoisella käytävällä talon edustalla, kun umpinainen taksa-auto pysähtyi kadunkulmaan. Tyttö oli vain ohimennen silmännyt autoa ja huomannut ainoastaan, ettei siitä tullut ketään ulos. Auto oli käytävän reunalla ja moottori oli yhä käynnissä ikäänkuin olisi odotettu matkustajaa talosta, jonka eteen se oli pysähtynyt.
Melkein samassa oli uusi palvelija, Carl, tullut juosten Greystoken talosta ja sanonut, että talon emäntä halusi puhua hieman tytön kanssa ja että tämän piti jättää pikku Jack hänen huostaansa siksi aikaa.
Tyttö sanoi, ettei hän epäillyt ollenkaan miestä, ennenkuin oli tullut talon sisäänkäytävälle, jolloin hänen mieleensä juolahti varoittaa Carlia kääntämästä vaunuja siten, että aurinko paistaisi pienokaisen silmiin.
Kääntyessään huutamaan tätä palvelijalle hämmästyi hän hieman nähdessään, että mies työnsi vaunuja nopeasti kadunkulmaa kohti, ja samassa hän näki auton avautuvan ja tummien kasvojen näyttäytyvän hetkiseksi aukosta.
Hän käsitti vaistomaisesti, että lapsi oli vaarassa, ja syöksyi huudahtaen portaita alas ja käytävää pitkin autoa kohti, johon Carl nyt ojensi poikaa tummalle miehelle.
Ennenkuin tyttö ehti ajoneuvojen luo, hypähti Carl autoon rikostoverinsa viereen ja läimäytti oven kiinni. Samassa koetti autonajaja saada koneensa liikkeelle, mutta joku paikka oli ilmeisesti vioittunut — välitysketju ei ehkä toiminut — ja kun ajaja työnsi vipusimen toiseen asentoon ja antoi vaunun kulkea joitakin tuumia taaksepäin, ennenkuin taas yritti eteenpäin, antoi tästä johtunut viivytys lapsenhoitajalle aikaa ehtiä auton sivulle.
Hypäten astinlaudalle hän oli koettanut siepata pikku pojan muukalaisen sylistä ja oli huutaen ja vastaan ponnistellen pysytellyt paikallaan senkin jälkeen kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Vasta silloin kun kone oli hyvää vauhtia kulkien sivuuttanut Greystoken talon, oli Carlin onnistunut tölmäistä hänet katukäytävälle, iskemällä häntä voimakkaasti kasvoihin.
Hänen huutonsa olivat hälyttäneet paikalle palvelijoita ja perheenjäseniä naapuritaloista ja myöskin Greystoken talosta. Lady Greystoke oli joutunut näkemään tytön urhean käyttäytymisen ja itse koettanut saavuttaa nopeasti kiitävää vaunua, mutta liian myöhään.
Tämä oli kaikki, mitä asiasta tiedettiin, eikä lady Greystoke voinut aavistaakaan, kuka suunnitelman alkuunpanijana oli, ennekuin hänen miehensä kertoi hänelle, että Nikolas Rokoff oli paennut ranskalaisesta vankilasta, johon he olivat toivoneet hänen joutuneen ainiaaksi.
Kun Tarzan ja hänen vaimonsa olivat neuvottelemassa, mitä olisi viisainta tehdä, soi puhelin kirjastossa heidän oikealla puolellaan. Tarzan meni itse vastaamaan.
"Loordi Greystoke?" kysyi miehen ääni toisesta päästä.
"Kyllä."
"Teidän poikanne on ryöstetty", jatkoi ääni, "ja minä yksin voin auttaa teitä hänen pelastamisessaan. Tunnen salaliittolaiset, jotka veivät hänet. Minä olinkin itse osallisena asiassa, ja minun piti saada osani palkinnosta, mutta nyt minua koetetaan petkuttaa, ja maksaakseni toisille samalla mitalla autan teitä saamaan hänet takaisin, mutta sillä ehdolla, että te ette ahdista minua osanotosta rikokseen. Mitä sanotte?"
"Jos viette minut sinne, missä poikani on piilotettuna", vastasi apinamies, "ei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani."
"Hyvä", vastasi toinen. "Mutta teidän on tultava yksin kohtaamaan minua, sillä siinä on jo kylliksi, että minun täytyy luottaa teihin. En voi antautua vaaraan, että muut saavat tietää, kuka olen."
"Missä ja milloin voin kohdata teitä?" kysyi Tarzan.
Toinen ilmoitti erään ravintolan nimen ja paikan Doverin rantakadulla — paikan, jossa kävi paljon merimiehiä.
"Tulkaa", sanoi hän lopuksi, "noin kello kymmenen tänä iltana. Ei hyödytä tulla aikaisemmin. Poikanne on sillä välin täydessä turvassa, ja minä voin sitten viedä teidät salaa hänen piilopaikkaansa. Mutta tulkaa varmasti yksin älkääkä millään ehdolla ilmoittako asiasta poliisille, sillä minä tunnen teidät hyvin ja pidän teitä silmällä. Jos joku toinen seuraa teitä tai jos näen epäilyttäviä henkilöitä, jotka saattaisivat olla poliisin palveluksessa, en tule kohtaamaan teitä, ja viimeinen mahdollisuus poikanne takaisin saamiseksi on silloin mennyt."
Sen enempää sanomatta lopetti mies keskustelun. Tarzan kertasi keskustelun pääkohdat vaimolleen. Jane pyysi päästä mukaan, mutta Tarzan huomautti, että mies varmaan toteuttaisi uhkauksensa ja kieltäytyisi auttamasta heitä, jollei hän menisi yksin. Ja niin he erosivat, mies kiiruhtaakseen Doveriin ja vaimo näennäisesti odottaakseen kotona, kunnes Tarzan ilmoittaisi hänelle matkan tuloksista.
Vain vähän saattoivat he aavistaa, mitä kumpikin tulisi kokemaan ennen kohtaamistaan, tai uneksia kaukaisesta — mutta miksi rientäisimme tapausten edelle?
Kymmenen minuutin ajan apinamiehen lähdettyä käveli Jane Clayton levottomasti edestakaisin kirjaston silkkimatoilla. Hänen äidinsydäntään kirveli, kun häneltä oli riistetty esikoisensa. Toivo ja pelko vaihtelivat hänen tuskaisessa mielessään.
Vaikka hänen järkensä sanoi, että kaikki kävisi hyvin, jos Tarzan lähtisi yksin salaperäisen muukalaisen kehoituksen mukaisesti, ei jokin sisäinen näkemys päästänyt häntä epäluulosta, että mitä suurimmat vaarat uhkasivat hänen miestänsä ja poikaansa.
Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli vakuutettu siitä, että äskeinen puhelinkutsu oli pelkästään sotajuoni, jonka avulla heidät pidettäisiin toimettomina, kunnes poika olisi varmasti piilossa tai viety pois Englannista. Kysymyksessä saattoi myöskin vain olla syötti, jonka avulla Tarzan houkuteltaisiin leppymättömän Rokoffin käsiin.
Kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä, pysähtyi hän kävelyssään, silmät kauhusta levällään. Ajatus kävi heti vakaumukseksi. Hän katsahti suureen kelloon, joka tikitti kirjaston nurkassa.
Oli liian myöhäistä ehtiä siihen Doverin junaan, jossa Tarzan aikoi mennä. Mutta oli toinen, myöhempi juna, joka veisi hänet sinne ajoissa, jotta hän ehtisi ennen määrätuntia paikkaan, jonka muukalainen oli ilmoittanut hänen miehelleen.
Kutsuen kamarineitsyensä ja autonajajansa hän antoi nopeasti määräyksensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiidätti auto häntä pitkin tungoksen täyttämiä katuja rautatien asemaa kohti.
Neljännestä vailla kymmenen illalla Tarzan astui likaiseen kapakkaan Doverin rantakadulla. Kun hän tuli pahalta haisevaan huoneeseen, kiiruhti muuan olento, kasvot verhossa, hänen ohitseen kadulle.
"Tulkaa, herra!" kuiskasi muukalainen.
Apinamies käännähti ja seurasi toista huonosti valaistuun lehtokujaan, jota tottumuksen vaikutuksesta kunnioitettiin valtakadun nimellä. Kun he olivat ulkona, läksi mies kohti pimeyttä, likemmäksi laituria, missä korkealle pinotut tavarapakat, laatikot ja tynnyrit loivat synkkiä varjoja. Sinne hän pysähtyi.
"Missä on poika?" kysyi Greystoke.
"Pienellä höyrylaivalla, jonka valot voitte nähdä tuolla", vastasi toinen.
Tarzan koetti hämärässä päästä selville toverinsa kasvonpiirteistä, mutta ei voinut sanoa, oliko hän ennen nähnyt miestä. Jos hän olisi arvannut, että hänen oppaansa oli Aleksis Paulvitsh, olisi hän käsittänyt, että miehen sydämessä oli vain petosta ja että vaara väijyi joka askeleella.
"Hän on nyt vartioimatta", jatkoi venäläinen. "Hänen ryöstäjänsä ovat aivan varmoja, ettei asia tule ilmi, ja lukuunottamatta paria laivaväkeen kuuluvaa miestä, joille olen antanut tarpeeksi viinaa, että he pysyvät tuntikausia vaiti, ei Kincaidilla ole ketään. Me voimme mennä laivaan, ottaa lapsen ja palata ilman vähintäkään vaaraa."
Tarzan nyökkäsi.
"No, ryhdytään toimeen sitten", sanoi hän.
Hänen oppaansa vei hänet pienen veneen luo, joka oli kiinnitetty laituriin. Nuo kaksi miestä astuivat siihen, ja Paulvitsh souti nopeasti höyrylaivaa kohti. Musta savu, joka kohosi sen savutorvesta, ei silloin herättänyt Tarzanissa mitään epäilyjä. Kaikki hänen ajatuksensa oli vallannut toivo, että hänellä jonkun hetken perästä olisi taas pikku poikansa sylissään.
Höyrylaivan sivulla he tapasivat köysiportaat, jotka riippuivat heidän kohdallaan, ja he kiipesivät varovasti niitä ylös. Kannelle päästyään he kiiruhtivat laivan peräpuoleen, missä venäläinen osoitti muuatta luukkua.
"Poika on tuolla piilossa", sanoi hän. "Teidän olisi paras itse mennä hakemaan häntä, sillä silloin on vähemmän luultavaa, että hän huutaisi pelosta, kuin jos näkisi olevansa vieraan sylissä. Minä jään tänne vartioimaan."
Tarzan oli niin innoissaan pelastaakseen lapsen, ettei hän vähintäkään ajatellut, kuinka kummallista kaikki oli Kincaidilla. Sen kansi oli tyhjänä, vaikka se piti täyttä höyryä, ja piipusta nousevan savupilven nojalla saattoi päättää, että se oli aivan valmis lähtemään matkalle, mutta nämä seikat eivät vaikuttaneet Tarzaniin ollenkaan.
Ajatellen saavansa seuraavassa hetkessä puristaa rakkaan pienokaisensa taas syliinsä riensi apinamies alas pimeään. Hän oli tuskin hellittänyt otteensa luukun reunasta, kun raskas luukku läimähti hänen yläpuolellaan kiinni.
Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän kyennyt siihen.
Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti varustettu vankikopiksi hänelle.
Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos lapsi olisi Kincaidilla, oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.
Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti, kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.
Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan, vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.
Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden jytinä ja potkurin pyöriminen.
Laiva oli liikkeellä! Minne ja minkälaisiin kohtaloihin se vei hänet?
Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään kauhusta.
Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä pelästyneen naisen huuto.