TOINEN LUKU
Autiolle saarelle jätettynä
Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat kadonneet pimeän laiturin varjoihin, oli tiheään huntuun verhoutunut nainen kiiruhtanut pitkin ahdasta lehtokujaa sen kapakan ovelle, josta nuo kaksi miestä olivat juuri lähteneet.
Siinä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja astui sitten rohkeasti kurjaan luolaan ikäänkuin tyytyväisenä siitä, että oli vihdoinkin päässyt etsimäänsä paikkaan.
Parikymmentä puolijuopunutta merimiestä ja satamajätkää töllisteli komeapukuista naista, joka oli odottamaton näky heidän keskellään. Hän lähestyi nopeasti huolimattomassa ulkoasussa olevaa tarjoilijatarta, joka tuijotti puolittain kateellisena, puolittain vihaisena onnellisempaa sisartaan.
"Oletteko nähnyt täällä vain noin minuutti sitten pitkän hyvinpuetun miehen", kysyi hän, "joka kohtasi toisen ja meni pois hänen kanssaan?"
Tyttö vastasi myöntäen, mutta ei voinut sanoa, mihin päin he olivat menneet. Muuan merimies, joka tuli kuuntelemaan keskustelua, vakuutti tiedon oikeaksi: vähän ennenkuin hän oli aikonut kapakkaan, oli hän nähnyt sieltä lähtevän kaksi miestä, jotka kulkivat laiturille päin.
"Osoittakaa minulle, minne päin he menivät", huudahti nainen, pistäen miehen kouraan rahan.
Mies vei hänet pois, ja he kävelivät yhdessä nopeasti laiturille ja sitten sitä pitkin, kunnes näkivät vedessä pienen veneen, joka juuri oli katoamassa lähellä olevan höyrylaivan varjoihin.
"Siellä he ovat", kuiskasi mies.
"Kymmenen puntaa, jos hankitte veneen ja soudatte minut tuohon höyrylaivaan", huudahti nainen.
"Nopeasti sitten", vastasi toinen, "sillä meidän täytyy pitää kiirettä, jos aijomme ehtiä Kincaidille ennenkuin se lähtee. Se on ollut lähtövalmiina kolme tuntia ja odottanut vain tuota yhtä matkustajaa. Puhuin erään sen laivamiehen kanssa puoli tuntia sitten."
Puhuessaan ohjasi hän kulun laiturin päähän, jossa hän tiesi toisen veneen olevan kiinnitettynä. Autettuaan naisen siihen hyppäsi hän itse perässä ja työnsi veneen rannasta. He kiitivät pian pitkin veden pintaa.
Höyrylaivan sivulla mies pyysi palkkaansa ja nainen työnsi hänen ojennettuun käteensä kourallisen seteleitä välittämättä edes laskea summan suuruutta. Yksi ainoa silmäys seteleihin sai miehen vakuutetuksi siitä, että hän oli saanut erinomaisen runsaan hyvityksen. Sitten hän auttoi naista köysiportaita ylös ja jäi aluksineen laivan kupeelle odottamaan, tahtoisiko tämä antelias matkustaja ehkä päästä myöhemmin taas maihin.
Mutta pian ilmaisi koneen jyskytys ja teräsköyden ratina vinttureilla, että Kincaidin ankkuria hinattiin ylös, ja hetkeä myöhemmin odottaja kuuli potkurien rupeavan pyörimään, ja pieni höyrylaiva lähti hitaasti hänestä poispäin Kanaalia kohti.
Kääntyessään soutamaan taas rannalle kuuli hän naisen huudon laivan kannelta.
"Tätä minä sanon kirotuksi onneksi", puheli hän itsekseen. "Olisinhan yhtä hyvin voinut saada koko tuon penteleen setelitukon."
Kun Jane Clayton kiipesi Kincaidin kannelle, huomasi hän laivan näköjään tyhjäksi. Missään ei ollut merkkiäkään hänen etsimistään miehistä eikä kenestäkään muusta, joten hän alkoi etsiä miestään ja lastaan, jotka hän toivoi kaikesta huolimatta heti löytävänsä.
Hän kiiruhti nopeasti kajuuttaan, joka oli puoleksi kannen yläpuolella ja puoleksi sen alla. Rientäessään lyhyitä kajuutanportaita alas salonkiin, jonka kummallakin puolella oli laivan päällystön käyttämiä pienempiä huoneita, ei hän huomannut, että eräs ovi suljettiin äkkiä hänen edessään. Hän kulki salongin päästä päähän ja kääntyen sitten takaisin pysähtyi joka ovelle kuuntelemaan ja koetti varovasti jokaista lukkoa.
Kaikki oli hiljaista, aivan hiljaista, ja hän luulotteli rasittuneessa mielikuvituksessaan, että hänen oman pelästyneen sydämensä jyskytys täytti koko laivan äänekkäällä pauhullaan.
Ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen hänen kosketuksestaan, mutta kaikki paikat olivat tyhjinä. Hän ei huomannut innokkaassa puuhassaan äkkiä syntynyttä liikettä laivalla, koneitten tärinää ja potkurin jyskytystä. Hän oli tullut viimeiselle ovelle oikealla puolella, ja kun hän työnsi sen auki, tarttui häneen kiinni huoneessa ollut voimakas, tummakasvoinen mies, joka veti hänet nopeasti ummehtuneeseen, pahalta haisevaan hyttiin.
Odottamattoman hyökkäyksen aiheuttamassa äkillisessä säikähdyksessä hän oli päästänyt yhden ainoan läpitunkevan huudon, sitten mies pani pitemmittä mutkitta kätensä hänen suunsa eteen.
"Ei ennenkuin olemme kauempana maasta, ystäväiseni", sanoi mies.
"Sitten voitte ulvoa niin paljon kuin jaksatte."
Lady Greystoke kääntyi ja näki ivalliset, parrakkaat kasvot aivan likellä omiaan. Mies otti puristavan kätensä hänen huuliltaan, ja nuori nainen päästi kauhistuneen parahduksen tuntiessaan vangitsijansa ja vetäytyi poispäin miehestä.
"Nikolas Rokoff! Monsieur Thuran!" huudahti hän.
"Nöyrin ihailijanne", vastasi venäläinen kumartaen syvään.
"Entä pikku poikani", jatkoi Jane Clayton välittämättä Rokoffin sanoista — "missä hän on? Antakaa hänet minulle. Kuinka saatoitte olla niin julma — koska tekään — Nikolas Rokoff — ette voi olla aivan armoa ja sääliä vailla? Sanokaa minulle, missä hän en! Onko hän laivassa? Oi, kuulkaa, jos teillä on sydän rinnassanne, viekää minut poikaseni luo!"
"Jos teette kuten teille sanotaan, ei hänelle tapahdu mitään pahaa", vastasi Rokoff. "Mutta muistakaa, että on oma syynne, että olette täällä. Te tulitte vapaaehtoisesti laivaan ja saatte kärsiä seuraukset." — Enpä juuri osannut ajatella, — lisäsi hän itsekseen, — että minua kohtaisi sellainen onni.
Hän meni sitten kannelle ja lukitsi kajuutan oven jälkeensä, eikä Jane Clayton nähnyt häntä moneen päivään. Asianlaita oli se, että Nikolas Rokoff oli huono merimies; korkea aallokko, johon Kincaid joutui heti matkan alussa, tuotti hänelle pahanlaatuisen meritaudin kohtauksen, pakottaen hänet pysymään vuoteessaan.
Tänä aikana kävi Jane Claytonia katsomassa vain eräs kömpelö ruotsalainen, Kincaidin likainen kokki, joka toi hänelle ruokaa. Kokin nimi oli Sven Andersson, ja hän ylpeili siitä, että hänen sukunimensä kirjoitettiin kahdella s:llä.
Mies oli pitkä ja luiseva, hänellä oli pitkät, keltaiset viikset, sairaalloisen näköiset kasvot ja likaiset kynnet. Vain hänen näkemisensäkin — likainen peukalo syvällä haaleassa muhennoksessa, joka näytti olevan hänen keittotaitonsa korkein saavutus sen tiheästä esiintymisestä päättäen — oli kylliksi viemään vangilta ruokahalun.
Kokin pienet siniset, likekkäiset silmät eivät milloinkaan katsoneet suoraan hänen silmiinsä. Miehen koko olemuksessa oli salakavaluutta, joka kuvastui hänen kissaa muistuttavassa kävelemistavassaankin. Synkkää vaikutelmaa lisäsi pitkä kapea veitsi, joka oli aina hänen kupeellaan, ryvettyneen esiliinan likaiseen kannatusnuoraan pistettynä. Näennäisesti se oli vain hänen ammatissaan tarvittava työase, mutta Jane Clayton ei voinut päästä vakaumuksesta, että sitä hyvin vähäisen aiheen sattuessa käytettäisiin toiseen, paljon arveluttavampaan tarkoitukseen.
Kokki oli vankia kohtaan äreä, mutta tämä soi hänelle aina ystävällisen hymyn ja kiittävän sanan, kun sai ruokansa, vaikka useimmiten viskasikin suurimman osan ruoka-astian sisällöstä kajuutan pikkuruisen ikkunaluukun kautta mereen heti kun ovi sulkeutui kokin takana.
Vangitsemista seuraavina tuskan päivinä oli kaksi kysymystä Jane Claytonin mielessä etualalla — hänen miehensä ja poikansa olopaikka. Hän uskoi täydesti, että pienokainen oli Kincaidilla, jos se vielä oli elossa, mutta hän ei voinut sanoa, oliko Tarzanin sallittu elää sen jälkeen kun hänet oli houkuteltu salaperäiseen laivaan.
Lady Greystoke tunsi tietystikin venäläisen sammumattoman vihan Tarzania kohtaan ja tiesi vain yhden syyn, miksi tämä oli viekoiteltu laivaan — Tarzan raivattaisiin verrattain vähäisenkin vaaran uhatessa tieltä pois kostoksi siitä, että hän oli tehnyt tyhjiksi Rokoffin mielisuunnitelmat ja avustanut venäläisen joutumista ranskalaiseen vankilaan.
Tarzan puolestaan makasi koppinsa pimeydessä tietämättä, että hänen vaimonsa oli vankina kajuutassa melkein hänen päänsä päällä.
Sama ruotsalainen, joka palveli Janea, toi hänellekin ruokaa, mutta vaikka Tarzan oli usean kerran koettanut päästä keskusteluun miehen kanssa, ei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Hän oli toivonut saavansa tältä mieheltä tietää, oliko hänen pikku poikansa Kincaidilla, mutta tähän ja muihin samansuuntaisiin kysymyksiin oli miehellä vain yksi vastaus: "Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Monen yrityksen jälkeen heitti Tarzan asian sikseen.
Viikkomääriä, jotka tuntuivat vangeista kuukausilta, ponnisteli pieni höyrylaiva eteenpäin, heille tuntematonta päämäärää kohti. Kerran Kincaid pysähtyi ottamaan hiiliä, mutta lähti heti taas loputtomalta näyttävälle matkalleen.
Rokoff oli vain kerran käynyt Jane Claytonin luona teljettyään hänet pikkuruiseen hyttiin. Hän oli tullut laihana ja silmät kuopalla pitkällisen meritaudin jälkeen. Hänen tarkoituksenaan oli saada lady Greystokelta suurelle summalle asetettu henkilökohtainen maksuosoitus palkkioksi siitä, että lady saisi kaikessa turvassa palata Englantiin.
"Kun laskette minut täysin turvassa maihin poikani ja mieheni kanssa jonkun sivistysmaan satamaan", vastasi Jane Clayton, "maksan teille kullassa kaksin verroin pyytämänne summan, mutta sitä ennen ette saa penniäkään, — en lupaakaan teille mitään muulla ehdolla."
"Te annatte minulle pyytämäni maksuosoituksen", vastasi venäläinen ivallisesti hymyillen, "muutoin ette te eikä lapsenne ja miehenne pääse milloinkaan mihinkään satamaan, ei sivistysmaan eikä muunkaan."
"En luottaisi teihin", vastasi Jane. "Kuinka voin olla varma siitä, että te ette ota rahojani ja menettele sitte minun ja omaisteni kanssa niinkuin tahdotte, välittämättä lupauksestanne?"
"Luullakseni teette niinkuin sanon", väitti Rokoff ja kääntyi lähteäkseen. "Muistakaa, että minulla on teidän poikanne — jos sattumalta kuulette kidutetun lapsen tuskanvalituksia, saattaa teitä lohduttaa ajatus, että pienokainen kärsii teidän itsepäisyytenne takia — ja että kysymyksessä on teidän pienokaisenne."
"Siten ette voi tehdä!" huudahti nuori nainen. "Te ette voi — ette vei olla niin pirullisen julma!"
"Minä en ole julma, vaan te", vastasi venäläinen, "sillä te annatte kurjan rahasumman takia pienokaisenne alttiiksi kärsimyksille."
Tulos oli se, että Jane Clayton kirjoitti maksuosoituksen suurelle summalle ja antoi sen Nikolas Rokoffille, joka lähti hänen hytistään tyytyväinen irvistys huulillaan.
Seuraavana päivänä nostettiin Tarzanin kopin kattoluukku syrjään, ja katsahtaessaan ylöspäin, näki hän valoisassa aukossa Paulvitshin pään.
"Tulkaa ylös!" komensi venäläinen. "Mutta muistakaa, että teidät ammutaan, jos teette yhdenkään liikkeen käydäksenne minun tai jonkun muun kimppuun laivalla."
Apinamies heilautti itsensä keveästi kannelle. Hänen ympärillään oli, tosin kunnioittavan välimatkan päässä, puolitusinaa merimiehiä kivääreillä ja revolvereilla asestettuina. Hänen edessään oli Paulvitsh.
Tarzan katseli ympärilleen nähdäkseen Rokoffin, jonka hän varmasti tiesi olevan laivassa, mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään.
"Loordi Greystoke", aloitti venäläinen, "häiritsemällä jatkuvasti ja ilkivaltaisesti monsieur Rokoffia ja hänen suunnitelmiaan olette lopuksi saattanut itsenne ja perheenne tähän onnettomaan asemaan. Saatte kiittää siitä vain itseänne. Kuten saatatte käsittää, on monsieur Rokoffilta mennyt suuri summa rahaa tämän retken varustamiseen, ja kun te olette sen ainoana aiheena, odottaa hän luonnollisesti, että te korvaatte kustannukset. Lisäksi voin sanoa, että vain tyydyttämällä monsieur Rokoffin oikeudenmukaiset vaatimukset te kykenette torjumaan mitä epämieluisimmat seuraukset vaimoltanne ja lapseltanne, samalla kun voitte säilyttää oman henkenne ja saavuttaa vapautenne."
"Kuinka suuri summa on kysymyksessä?" tiedusti Tarzan. "Ja minkä vakuuden saan siitä, että te puolestanne noudatatte sopimusta? Kuten tiedätte, on minulla hyvin vähän aihetta uskoa kahta sellaista lurjusta kuin teitä ja Rokoffia."
Venäläinen punastui.
"Te ette ole sellaisessa asemassa, että voisitte syytää herjauksia", sanoi hän. "Teillä ei ole muuta vakuutta siitä, että me noudatamme sopimusta, kuin minun sanani, mutta siitä saatte olla varma, että voimme hyvin pian selvittää välimme teidän kanssanne, jollette kirjoita pyytämäämme maksuosoitusta. Jollette ole suurempi hullu kuin luulenkaan, pitäisi teidän tietää, ettei mikään tuottaisi meille suurempaa nautintoa kuin että käskisimme näiden miesten ampua teidät. Me emme tee siten syystä, että meillä on teidän rankaisemiseksenne toisia suunnitelmia, jotka teidän kuolemanne saisi raukeamaan."
"Vastatkaa yhteen kysymykseen", sanoi Tarzan. "Onko poikani tässä laivassa?"
"Ei", vastasi Aleksis Paulvitsh, "poikanne on muualla ja aivan turvassa, eikä häntä tapeta paitsi jos kieltäydytte myöntymästä kohtuullisiin vaatimuksiimme. Jos käy välttämättömäksi tappaa teidät, ei ole mitään syytä jättää lasta eloon, koska teidän poistuessanne poistuu juuri se, jota me tahdomme pojan kautta rangaista, ja hän tulee senjälkeen meille vain alinomaisen vaaran ja huolen aiheeksi. Huomaatte siis, että voitte pelastaa poikanne hengen ainoastaan pelastamalla omanne, ja että voitte pelastaa omanne ainoastaan antamalla meille pyytämämme maksuosoituksen."
"No hyvä", vastasi Tarzan, sillä hän tiesi, että he hyvinkin saattoivat täyttää Paulvitshin katalan uhkauksen. Oli ehkä mahdollista saada poika pelastetuksi suostumalla heidän vaatimuksiinsa.
Hänestä näytti aivan mahdottomalta, että he sallisivat hänen elää senjälkeen kun hän oli kirjoittanut nimensä maksuosoitukseen. Mutta hän oli päättänyt taistella heitä vastaan tavalla, jota he eivät milloinkaan unohtaisi, ja mikäli mahdollista viedä Paulvitshin mukanaan hautaan. Hän oli vain pahoillaan, ettei häntä vastassa ollut Rokoff.
Hän otti taskustaan shekkikirjan ja säiliökynän.
"Kuinka iso summa?" kysyi hän.
Paulvitsh mainitsi ylettömän rahamäärän. Tarzan kykeni tuskin pidättämään hymyänsä.
Juuri heidän ahneutensa koitui heidän tuhokseen, ainakin lunnaiden suhteen. Tarzan epäröi tahallaan ja tinki summaa, mutta Paulvitsh oli itsepäinen. Lopuksi apinamies kirjoitti maksuosoituksen suuremmalle summalle kuin hänellä oli pankissa käytettävänään.
Kun hän kääntyi antaakseen arvottoman paperipalan venäläiselle, sattui hänen katseensa suuntautumaan Kincaidin kokan yli ylähangan puolelta. Hän näki hämmästyksekseen, että laiva oli vain muutaman sadan metrin päässä maasta. Melkein vedenrajaan asti ulottui troopillinen viidakko, ja taustalla oli ylempänä oleva maa metsän peitossa.
Paulvitsh huomasi hänen katseensa suunnan.
"Sinne teidät päästetään vapauteen", sanoi hän.
Tarzan luopui aikeesta kostaa venäläiselle heti paikalla. Hän luuli, että edessä oleva maa oli Afrikan mannerta, ja hän tiesi, että jos he vapauttaisivat hänet, voisi hän epäilemättä päästä verrattain helposti takaisin sivistyneihin seutuihin.
Paulvitsh otti maksuosoituksen.
"Riisukaa vaatteenne", sanoi hän apinamiehelle. "Te ette tarvitse niitä täällä."
Tarzan hidasteli. Paulvitsh osoitti asestettuja merimiehiä. Silloin englantilainen riisuutui vitkallisesti.
Vene laskettiin vesille ja apinamies soudettiin maihin yhä ankarasti vartioituna. Puoli tuntia myöhemmin olivat merimiehet palanneet Kincaidiin ja höyrylaiva lähti hitaasti liikkeelle.
Kun Tarzan seisoi kapealla rantakaistaleella tarkaten aluksen lähtöä, näki hän, että kaiteen luo ilmestyi jokin hahmo, joka päästi kovan huudon herättääkseen hänen huomiotaan.
Apinamies aikoi juuri ruveta lukemaan kirjettä, jonka eräs merimiehistä oli hänelle antanut, kun häntä kuljettanut vene oli palaamaisillaan laivalle, mutta kuullessaan huudon aluksen kannelta hän katsahti ylös.
Hän näki mustapartaisen miehen, joka nauroi hänelle pilkallisesti pitäessään korkealla päänsä päällä pientä lasta. Tarzan liikahti äkkiä ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä hyrskyjen läpi ja rientää laivaan, joka jo oli liikkeessä, mutta käsittäen niin äkkipikaisen teon hyödyttömyyden hän pysähtyi veden partaalle.
Siinä hän seisoi katse kiintyneenä Kincaidiin, kunnes se katosi rannikolta esiinpistävän vuoriniemekkeen taakse.
Viidakosta hänen takaansa tuijottivat villit, verestävät silmät häneen tuuheitten, riippuvien silmäkarvojen alta.
Pienet marakatit rupattelivat ja riitelivät puiden latvoissa, ja kaukaa sisämaan metsästä kuului leopardin kiljunta.
Mutta John Clayton, Greystoken loordi, seisoi yhä kuurona ja sokeana, tuntien kovaa tuskaa ja katumusta, kun oli päästänyt käsistään otollisen tilaisuuden, oltuaan niin herkkäuskoinen, että oli luottanut perivihollisensa uskotuimman apurin pelkkään tiedonantoon.
— Minulla on ainakin, — ajatteli hän, — yksi lohdutus — tieto siitä, että Jane on täysin turvallisena Lontoossa. Jumalan kiitos, ettei hän joutunut noiden roistojen kynsiin.
Hänen takanaan hiipi varovasti häntä kohti se karvainen otus, jonka ilkeät silmät olivat tarkanneet häntä kuten kissa tarkkaa hiirtä.
Missä olivat villin apinamiehen harjaantuneet aistit?
Missä oli hänen terävä kuulonsa?
Missä hänen ihmeellinen hajuaistinsa?