KOLMAS LUKU
Viidakon otteluita
Tarzan aukaisi hitaasti kirjeen, jonka merimies oli pistänyt hänen käteensä, ja luki sen. Alussa se vaikutti vain vähän hänen surun turruttamaan mieleensä, mutta lopulta hänelle selvisi Rokoffin kauhea kostosuunnitelma täydelleen.
"Tämä kirje selittää teille tarkalleen ne suunnitelmat, joita minulla on jälkeläisenne ja teidän itsenne suhteen.
Te olette syntyänne apina. Te elitte alastonna viidakoissa — olemme palauttaneet teidät omaistenne luo, mutta poikanne kohoaa askeleen isäänsä ylemmäksi. Se on kehityksen järkkymätön laki.
Isä oli eläin, mutta pojasta tulee ihminen — hän astuu ensimmäisen askeleen ylöspäin kehityskulussa. Hän ei joudu olemaan viidakon alaston eläin, vaan hän saa verhon vyötäisilleen ja vaskirenkaat nilkkoihin ja mahdollisesti renkaan nenäänsäkin, sillä häntä tulevat kasvattamaan maan ihmiset — villin ihmissyöjäheimon jäsenet.
Olisin voinut tappaa teidät, mutta silloin ette olisi täydelleen kärsinyt sitä rangaistusta, jonka olette ansainnut.
Kuolleena te ette voisi kärsiä tietäessänne poikanne kohtalon, mutta kun elätte ja olette paikassa, josta ette voi päästä hakemaan tai auttamaan lastanne, — kärsitte te jälellä olevan elämänne aikana kuolemaakin pahempia tuskia ajatellessanne poikanne kauheata elämää.
Tämä siis on osa rangaistustanne, jonka kärsitte siksi, että olette
uskaltanut asettua minua vastaan. N.R.
J.K. — Muu rangaistuksenne on yhteydessä sen kanssa, mitä pian
tapahtuu vaimollenne — asian jätän teidän kuviteltavaksenne."
Kun hän oli lukenut kirjeen loppuun, kuului hänen takaansa heikko ääni, joka yhtäkkiä toi hänet takaisin todellisuuteen.
Hänen aistinsa heräsivät heti, ja hän oli taas Apinain Tarzan.
Käännähtäessään päin oli hän itsesäilytysvaistoa uhkuva, vastarintaan ryhtyvä villieläin. Häntä vastassa oli valtava urosapina, joka jo oli hyökkäämässä hänen päälleen.
Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kun Tarzan pelastettuaan puolisonsa oli tullut aarniometsästä, olivat vain hiukan vähentäneet mahtavia voimia, jotka olivat tehneet hänet viidakon voittamattomaksi herraksi. Hänen suuret tiluksensa Uzirissa olivat vaatineet paljon hänen aikaansa ja tarkkaavaisuuttaan, ja siellä hänellä oli ollut mainio tilaisuus käytännöllisen harjoittelun avulla säilyttää melkein yli-inhimilliset voimansa. Mutta nyt piti alastomana ja aseitta taistella vastaan tulevan karvaisen ja paksuniskaisen pedon kanssa, ja se oli voimainkoetus, joka tuskin milloinkaan olisi ollut apinamiehelle mieluinen.
Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin mennä raivosta mieletöntä petoa vastaan luottaen vain niihin aseihin, jotka luonto oli hänelle antanut.
Apinan olkapään yli Tarzan saattoi nyt nähdä lisää noiden alkuajan ihmisen mahtavien edeltäjien päitä ja hartioita — kaikkiaan ehkä tusinan verran.
Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut todennäköistä, että ne kävisivät hänen kimppuunsa, koska ihmisapinan äly ei ole kyllin suuri, jotta se voisi käsittää ja pitää arvossa yhteistoiminnan tehoa vihollista vastaan — muutoin ne olisivat jo aikoja sitten tulleet yksinvaltiaiksi olopaikoillaan: niin hirveä hävitysvoima kätkeytyy niiden mahtaviin lihaksiin ja raateleviin torahampaisiin.
Peto hyökkäsi kumeasti muristen Tarzanin kimppuun, mutta apinamies oli muun ohella oppinut sivistyneitten ihmisten asuinsijoilla muutamia tieteellisiä sodankäyntitapoja, joita viidakon asukkaat eivät tunne.
Kun hän muutamia vuosia sitten olisi koettanut torjua pedon hyökkäyksen pelkällä voimallaan, väistyi hän nyt sivulle vastustajansa raivoisasti rynnistäessä, ja eläimen syöksyessä hänen ohitseen hän tähtäsi voimakkaan iskun suoraan apinan sydänalaan.
Päästäen raivon ja tuskan huudon suuri ihmisapina koukistui kaksin kerroin ja vaipui maahan, vaikka melkein heti paikalla ponnisteli taas jaloilleen.
Mutta ennenkuin se pääsi pystyyn, oli valkoihoinen vihollinen kääntynyt ja syöksynyt sitä vastaan. Tällöin hävisi englantilaisesta loordista viimeinenkin pinnallisen sivistyksen jäännös. Hän oli taas viidakon villieläin, joka riemumielin iski yhteen kaltaistensa kanssa. Hän oli taas Tarzan, naarasapina Kaalan poika.
Hänen vahvat, valkoiset hampaansa upposivat vihollisen karvaiseen kurkkuun, kun hän etsi sykkivää valtasuonta.
Voimakkaat sormet pitivät mahtavia torahampaita kaukana hänen omasta ruumiistaan tai puristuen takoivat höyryvasaran voimalla vastustajan murisevaa ja vaahtoavaa naamaa.
Piirissä heidän ympärillään olivat apinaheimon muut jäsenet katsellen ottelua ja nauttien siitä. He päästivät matalia kurkkuääniä hyväksymisen osoitukseksi, kun valkoisen ihon tai karvaisen, veren tahriman nahan kappaleita raastettiin jommankumman taistelijan ruumiista. Mutta he vaikenivat kummastuksen ja jännityksen valtaamina, kun näkivät, että voimakas valkea apina vääntäysi heidän kuninkaansa selkään ja teräslihaksin, jotka oli jännitetty vastustajan kainaloiden alle, voimakkaasti painoi kämmenillään paksua häränniskaa, niin että kuningasapina saattoi vain kiljua tuskissaan ja kierittää itseään avuttomana paksulla viidakkoruoho-peitteellä.
Kuten Tarzan oli voittanut mahtavan Terkozin monta vuotta sitten aikoessaan lähteä etsimään omanlajisiaan ja -värisiään olentoja, siten hän nujersi nyt tämän toisen suuren apinan samalla otteella, jonka oli sattumalta keksinyt tuon toisen ottelun aikana.
Ottelun kulkua tarkannut villien ihmisapinain pieni joukko kuuli kuninkaansa niskan rätisevän, ja tämä ääni sekoittui apinan tuskanhuutoihin ja kauhistavaan karjuntaan. Sitten kuului äkkiä pamaus ikäänkuin raivoisa tuuli olisi katkaissut paksun oksan. Apinan pyöreä pää retkahti suurta karvaista rintaa vasten — karjunta ja ulvonta lakkasivat.
Katselijain pienet porsaansilmät siirtyivät kuninkaan liikkumattomasta hahmosta valkoiseen apinaan, joka nyt kohosi pystyyn voitetun vastustajan vierestä, ja sitten taas kuningasapinaan ikäänkuin ihmetellen, ettei tämä noussut ja tappanut röyhkeätä muukalaista.
He näkivät voittajan laskevan jalkansa maassa olevan liikkumattoman hahmon kaulalle. Sitten hän heilautti päänsä taaksepäin ja päästi ilmoille vastustajansa tappaneen urosapinan villin, kauhean huudon. Silloin he tiesivät, että heidän kuninkaansa oli kuollut.
Voitonhuudon hirveät äänet vierivät kautta viidakon. Puiden oksilla olevat pienet marakatit lakkasivat rupattamasta. Kimakkaääniset, loistavasulkaiset linnut olivat hiljaa. Kaukaa kuului vastaukseksi leopardin valittavaa huutoa ja leijonan kumeata kiljuntaa.
Entisten aikojen Tarzan käänsi nyt kysyen silmänsä edessään olevaan pieneen apinajoukkoon. Entisten aikojen Tarzan pudisti päätänsä ikäänkuin heittääkseen taaksepäin raskaan hiuspaljoutensa, joka oli valahtanut hänen kasvoilleen — vanha tapa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänen paksu, musta tukkansa oli valtavana harjana laskeutunut hänen hartioilleen ja usein luisunut hänen silmilleen silloin kun elämä tai kuolema riippui siitä, saattoiko hän nähdä esteettömästi.
Apinamies tiesi voivansa odottaa heti paikalla hyökkäystä sen elossa olevan urosapinan puolelta, joka tunsi olevansa pätevin taistelemaan heimon kuninkuudesta. Hän tiesi oman heimonsa apinoiden kesken olevan tavallista, että ventovieras saattoi tulla yhteiskunnan jäseneksi ja raivattuaan kuninkaan tieltään ryhtyä itse heimon johtajaksi kaatuneen yksinvaltiaan vaimojen isäntänä.
Jos hän taasen ei yrittäisi seurata heitä, lähtisivät he ehkä vähitellen hänen luotansa taistellakseen myöhemmin keskenään ylivallasta. Hän uskoi voivansa tulla heidän kuninkaakseen, jos tahtoisi, mutta hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan tähän asemaan kuuluvat, joskus vaivaloiset velvollisuudet, sillä hän ei nähnyt siinä mitään erikoista etua.
Muuan nuoremmista apinoista, suuren suuri, voimakaslihaksinen eläin, läheni uhkaavasti apinamiestä. Hänen paljaiden torahampaittensa takaa kuului matalaa vihamielistä murinaa.
Tarzan tarkkasi hänen jokaista liikettään seisoen jäykkänä kuin patsas. Jos hän olisi peräytynyt askeleen, olisi se aiheuttanut hyökkäyksen heti paikalla; jos hän olisi syöksynyt eteenpäin, olisi tulos ollut sama tai sitten olisi sotaisa vastustaja lähtenyt pakoon — kaikki riippui nuoren apinan rohkeudesta.
Äärimmäisten menettelytapojen keskivälillä oli se, että seisoi aivan hiljaa. Silloin apina tulisi tavan mukaan aivan likelle tarkkaavaisuutensa esinettä karjuen hirveästi ja paljastaen kuolaa valuvat hampaansa. Hän kiertelisi hitaasti vastustajaansa ikäänkuin miettien vain hyvää mielessään. Ja näin hän tekikin, kuten Tarzan oli arvannut.
Kaikki saattoi olla vain petkutusta, mutta toisaalta — apinan mieli kun oli niin epävakainen — ohimenevä mielijohde voisi singota tuon karvaisen hahmon repivänä ja raastavana valkoisen miehen kimppuun ilman vähintäkään varoitusta.
Eläimen kierrellessä Tarzanin ympärillä kääntyi tämä hitaasti suunnaten aina silmänsä vastustajansa silmiin. Hän oli arvioinut nuoren koiraan vallantavoittelijaksi, joka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi syöstäkseen kuninkaansa vallasta, mutta olisi jonakin päivänä siten tehnyt. Tarzan näki, että eläin oli ihailtavan sopusuhtainen, yli seitsemän jalan pituinen seisoessaan lyhyitten väärien säärtensä varassa.
Hänen jykevät karvaiset käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti silloin kun hän seisoi suorana, ja hänen torahampaansa, jotka nyt olivat aivan likellä Tarzanin kasvoja, olivat erittäin pitkät ja terävät. Kuten muutkin heimon jäsenet erosi hän useissa pikkuseikoissa niistä apinoista, joiden joukossa Tarzan oli viettänyt lapsuutensa.
Alussa oli apinamiehessä herännyt toivon kipinä, kun hän oli nähnyt ihmisapinain karvaiset ruumiit — toivon, että hän jostakin omituisesta kohtalon oikusta oli taas palannut oman heimonsa luo; mutta lähempi tarkastelu oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että nämä apinat olivat toista lajia.
Kun uhkaava koiras yhä kierteli itsepintaisesti loikkien apinamiehen ympärillä jokseenkin samaan tapaan kuin koirat, joiden joukkoon on tullut vieras koira, pisti Tarzanin päähän koettaa, puhuiko hänen oma heimonsa samaa kieltä kuin tämäkin, ja niin hän puhutteli eläintä Kerchakin heimon kielellä.
"Kuka olet sinä", kysyi hän, "joka uhkaa Apinain Tarzania?"
Karvainen peto näytti hämmästyneeltä. "Olen Akut", vastasi se samalla yksinkertaisella, alkeellisella kielellä, joka puhuttujen kielten asteikossa on niin alhaalla että se oli, kuten Tarzan oli otaksunut, samaa kuin sen heimon kieli, jonka keskuudessa hän oli viettänyt kaksikymmentä ensimmäistä elinvuottaan.
"Olen Akut", sanoi apina. "Molak on kuollut. Olen kuningas. Mene tiehesi, muutoin tapan sinut!"
"Sinä näit, kuinka helposti minä tapoin Molakin", vastasi Tarzan. "Siten voisin tappaa sinutkin, jos tahtoisin kuninkaaksi. Mutta Apinain Tarzan ei tahdo Akutin heimon kuninkaaksi. Hän haluaa vain elää levossa tässä maassa. Olkaamme ystäviä. Apinain Tarzan voi auttaa sinua ja sinä voit auttaa Apinain Tarzania."
"Et pysty tappamaan Akutia", vastasi toinen. "Ei kukaan ole niin suuri kuin Akut. Jollet sinä olisi tappanut Molakia, olisi Akut tehnyt sen, sillä Akut oli valmis tulemaan kuninkaaksi."
Vastaukseksi apinamies heittäytyi pedon kimppuun, jonka valppaus oli keskustelun aikana hieman vähentynyt. Silmänräpäyksessä oli Tarzan tarttunut ison apinan ranteeseen, ja ennenkuin toinen saattoi päästä käsiksi häneen, oli hän pyöräyttänyt eläimen ympäri ja hypännyt sen leveälle niskalle.
He tuiskahtivat molemmat maahan, mutta Tarzanin suunnitelma oli onnistunut niin hyvin, että ennenkuin he koskettivat maankamaraa, oli hän saanut Akutista saman otteen, joka oli katkaissut Molakilta niskan.
Hän antoi puristuksen vaikuttaa hitaasti, ja samoin kuin hän menneinä päivinä oli suonut Terkozille tilaisuuden antautua ja jäädä eloon, soi hän nyt Akutille — hän näki apinassa vastaisen liittolaisen, hyvin voimakkaan ja neuvokkaan, — vapauden valita, tahtoiko tämä elää ystävyydessä hänen kanssaan vai kuolla kuten oli juuri nähnyt rajun ja siihen asti voittamattoman kuninkaansa kuoleman.
"Ka-go-da?" kuiskasi Tarzan allansa olevalle apinalle.
Saman kysymyksen hän oli kuiskannut Terkozille, ja apinain kielessä se merkitsee: "Antaudutko?"
Akut ajatteli ritisevää ääntä, jonka hän oli kuullut juuri ennenkuin
Molakin paksu niska oli taittunut, ja tunsi väristystä.
Hän ei kuitenkaan tahtonut luopua kuninkuudesta ja teki taas ponnistuksen vapautuakseen, mutta äkillinen kiduttava puristus kaulanikamia vastaan pakotti hänen huuliltaan valittavan vastauksen ka-go-da!
Tarzan hellitti otettaan hieman. "Sinä voit vielä tulla kuninkaaksi,
Akut", sanoi hän. "Tarzan sanoi sinulle, ettei hän välitä
kuninkuudesta. Jos joku nousee vastustamaan oikeuttasi, auttaa Apinain
Tarzan sinua taisteluissasi."
Apinamies nousi, ja Akut teki hitaasti samoin. Pudistaen pyöreätä päätänsä ja muristen vihaisesti tallusti hän vaappuen heimonsa luo ja katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen niistä suurimmista uroksista, jotka mahdollisesti ryhtyisivät kiistelemään hänen kanssaan johtoasemasta.
Mutta kukaan ei tehnyt sitä. Sensijaan he vetäytyivät pois hänen lähestyessään, ja pian koko joukko meni viidakkoon ja Tarzan jäi taas yksin rannikolle.
Apinamiestä vaivasivat haavat, jotka Molak oli tuottanut, mutta hän oli tottunut ruumiillisiin kärsimyksiin ja kesti kaikki tyynesti ja urheasti kuten villieläimet, jotka olivat opettaneet häntä elämään viidakon elämää ikäänkuin hänkin olisi syntynyt siihen.
Hän huomasi ensi sijassa tarvitsevansa hyökkäys- ja puolustusaseita, sillä hänen kohtauksensa apinain kanssa ja Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin kaukainen, villi ulvonta osoitti hänelle, ettei hänen elämänsä tulisi olemaan toimettoman rauhallista ja turvaisaa.
Hän oli vain palannut vanhaan elämäänsä, joka oli yhtämittaista verenvuodatusta ja vaaraa — nyt piti olla takaa-ajajana tai takaa-ajettuna. Julmat pedot väijyisivät häntä kuten ne olivat väijyneet ennenkin, eikä olisi hetkeäkään, ei päivällä eikä yöllä, jolloin hän ei tarvitsisi niitä alkeellisia aseita, joita hän saattoi käsillä olevista aineista tehdä.
Rannalla hän tapasi hauraan, tuliperäisen kalliomöhkäleen. Suurella työllä onnistui hänen irroittaa siitä kapea, noin kaksitoista tuumaa pitkä ja neljännestuuman paksuinen liuska. Sen toinen sivu oli aivan ohut läheltä kärkeä. Tämä liuska oli veitsen alkuna.
Hän meni viidakkoon ja katseli etsien ympärilleen, kunnes löysi kaatuneen puun, jossa tiesi puuaineksen olevan kovaa. Siitä hän katkaisi pienen suoran oksan ja teroitti sen toisesta päästä.
Sitten hän kaiversi pienen pyöreän läven puunrunkoon. Tähän hän pudotti muutamia pieniksi leikattuja kaarnanpaloja, sovitti terävän kepinpään läpeen ja pyöritteli nopeasti kämmentensä välissä ohutta puikkoa, istuen kahdareisin puunrungolla.
Jonkun ajan kuluttua alkoi pienestä sytykekasasta kohota hieman savua, ja hetkeä myöhemmin oli kaikki liekeissä. Koottuaan pienoiseen tuleen muutamia suurempia oksia ja puunkappaleita sai Tarzan pian aikaan melko suuren roihun, joka humisi kuivan puun yhä laajenevassa onkalossa.
Tähän tuleen hän pisti kiviveitsensä terän, ja kun se oli tullut oikein kuumaksi, veti hän sen pois ja kostutti hieman ohutta terää. Kostutetusta paikasta irtautui silloin pieni liuska lasimaista ainetta ja veitsenterä tuli ohuemmaksi.
Tällä tavoin apinamies hyvin hitaasti ja vaivaloisesti hioi alkeellisen metsästysveitsensä terää.
Hän ei koettanut saada asettaan heti paikalla valmiiksi. Aluksi hän tyytyi saamaan parin tuuman pituisen terävän kohdan veitsen terään, ja sen avulla hän teki itselleen pitkän, taipuisan jousenkaaren, kädensijan veitseensä, paksun ryhmysauvan ja runsaan nuolivaraston.
Nämä hän kätki suureen puuhun pikku joen varrelle, ja sinne hän rakensi myöskin lavan, jonka yläpuolella oli palmunlehvistä tehty katto.
Kun kaikki nämä toimet oli suoritettu, oli pimeä jo tulossa ja Tarzan tunsi kovaa nälkää.
Hän oli huomannut lyhyen metsässäkäyntinsä aikana, että jonkun matkan päässä jokea ylöspäin hänen puustaan oli paljon käytetty juomapaikka, jonne — mikäli saattoi päättää siitä, että kumpikin ranta oli sotkettu, — kaikenlaiset eläimet tulivat suurissa joukoin sammuttamaan janoansa. Nälkäinen apinamies hiipi hiljaa tälle paikalle.
Hän heilautti itsensä oksalta toiselle ylhäällä puissa juohevasti ja helposti kuin marakatti. Jollei hän olisi sydämessään tuntenut raskasta kuormaa, olisi hän ollut onnellinen palattuaan lapsuutensa vanhaan vapaaseen elämään.
Mutta vaikka hänellä oli taakka sydämellään, liukui hän taas aikaisemman elämänsä tapoihin, ja ne todellisuudessa kuvastivat paremmin hänen omaa itseään kuin sivistyksen ohut pintasilaus, joka häneen oli tullut kolmen vuoden seurustelussa muun maailman valkoisten ihmisten kanssa — pintasilaus, jonka alla oli vain eläimen alkeellisia vaistoja, sillä eläinhän Apinain Tarzan oli siihen asti ollut.
Jos hänen loorditoverinsa Ylähuoneessa olisivat nähneet hänet nyt, olisivat he kohottaneet jalomuotoiset kätensä pyhästi kauhistuneina.
Hän hiipi hiljaa sen suuren puujättiläisen alemmalle oksalle, joka levisi polun yli, ja hänen terävät silmänsä ja herkät korvansa olivat jännittyneet tarkkaamaan kaukaista viidakkoa, josta hän tiesi päivällisensä pian tulevan.
Eikä hänen tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän istuutunut mukavaan asentoon ja vetänyt notkeat, vahvajäntereiset jalkansa alleen samoin kuin pantteri vetää takakäpälänsä valmistautuessaan hyppäämään, kun Bara-kauris tuli sirosti astellen juomaan.
Mutta tulossa oli joku muukin kuin Bara. Tuon kauniin eläimen takana tuli toinen, jota kauris ei voinut nähdä eikä haistaa, mutta jonka liikkeet Apinain Tarzan huomasi selvästi korkealla olevasta väijytyspaikastaan.
Hän ei tiennyt vielä tarkalleen, mikä olento liikkui niin varovasti viidakossa muutamia satoja metrejä kauriin takana, mutta hän oli varma, että joku suuri petoeläin siellä väijyi Baraa juuri samassa tarkoituksessa, joka sai hänet itsensä odottamaan nopeajalkaista eläintä. Vaanija oli ehkä Numa tai Sheeta, pantteri.
Joka tapauksessa Tarzan näkisi ateriansa luisuvan käsistään, jollei
Bara tulisi nopeammin juomapaikalle.
Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, tuli kauriin korviin kaiketi jokin ääni takana hiipivän väijyvän puolelta, sillä se pysähtyi äkkiä hetkeksi paikalleen, vapisi kauttaaltaan ja syöksyi sitten nopeasti hyppien suoraan jokea ja Tarzania kohti. Sen tarkoituksena oli paeta matalan kaalamon yli ja päästä turvaan joen toiselle puolelle.
Vain sadan metrin päässä siitä tuli Numa. Tarzan saattoi nähdä sen nyt aivan selvästi. Bara oli juuri menossa apinamiehen alapuolelta. Voisiko hän saada kauriin kiinni? Mutta juuri kysyessään itseltään tätä sinkautti apinamies itsensä nälän pakottamana piilopaikastaan suoraan pelästyneen kauriin selkään.
Seuraavassa hetkessä olisi Numa heidän kummankin kimpussa, joten oli toimittava nopeasti, jos apinamies aikoi jotakin syödä tänä iltana ja yleensä vastedeskin.
Tuskin hän oli saanut kiinni kauriin sileästä nahasta — hän putosi niin raskaasti, että eläin meni polvilleen — kun hän tarttui kumpaankin sarveen ja väänsi yhdellä ainoalla nopealla nykäyksellä eläimen kaulan aivan nurin, kunnes kuuli kaulanikamien murtuvan lujasta otteesta.
Leijona kiljui raivoissaan ihan hänen takanaan, kun hän viskasi kauriin hartioilleen ja puristaen sen etujalan vahvojen hampaittensa väliin heilautti itsensä lähimmälle oksalle, joka heilui hänen yläpuolellaan. Hän tarttui molemmin käsin oksaan, ja samalla hetkellä kun Numa hyppäsi, kohottautui hän saaliineen pedon julmien kynsien ulottuvilta.
Alhaalta kuului jysähdys, kun toiveissaan pettynyt leijona putosi takaisin maahan, ja sitten Apinain Tarzan veti päivällisateriansa suojaan korkeammalle oksalle ja katsoi kasvot irvissä toisen villieläimen välkkyviin, keltaisiin silmiin, jotka tuijottivat häneen alhaalta, ja näytteli pistosanoja huudellen tappamaansa eläintä toiselle, jolta oli sen viekkaasti riistänyt.
Hän leikkasi kömpelöllä kiviveitsellään mehukkaan lihakappaleen kauriin reidestä, ja suuren leijonan astellessa muristen edestakaisin alapuolella loordi Greystoke sammutti villi-ihmisen tavoin nälkänsä, eikä hänen hienoimmassa Lontoon-kerhossaan ollut ateria milloinkaan maistunut paremmalta. Hänen uhrinsa lämmin veri tahri hänen kätensä ja kasvonsa ja täytti hänen sieraimensa hajulla, josta lihaa syövät villieläimet pitävät eniten.
Ja kun hän oli lopettanut syöntinsä, jätti hän kauriin jäännökset korkeaan oksanhaaraan siinä puussa, jossa oli aterioinut. Numan kuljeskellessa yhä kostonhaluisena hänen alapuolellaan meni hän takaisin puun latvassa olevaan suojapaikkaansa, ja nukkui siellä, kunnes aurinko seuraavana aamuna oli jo korkealla.