VIIDES LUKU
Mugambi
Kierrettyään saaren koko rannikon ja pistäydyttyään useissa kohdin sisämaassa pääsi Tarzan varmuuteen siitä, että hän oli ainoa ihmisolento saarella.
Hän ei ollut missään huomannut merkkiä siitä, että ihmisiä olisi edes sattumalta käynyt tällä rannalla, vaikka hän luonnollisestikin tiesi, että uhkea troopillinen kasvullisuus hävittää hyvin nopeasti pysyvimmätkin muistomerkit ihmisestä, joten hänen johtopäätöksensä saattoivat olla vääriä.
Päivää jälkeen Numan surmaamisen kohtasivat Tarzan ja Sheeta Akutin heimon. Nähdessään pantterin lähtivät suuret apinat pakoon, mutta jonkun ajan kuluttua Tarzanin onnistui kutsua heidät takaisin.
Hänen mieleensä oli juolahtanut, että olisi mielenkiintoinen koe yrittää saada sovinto aikaan näiden perivihollisten kesken. Hänestä oli tervetullutta kaikki, mikä lyhensi hänen joutohetkiään ja sai hänet ajattelemaan muutakin kuin vatsansa täyttämistä. Sellainen askartelu karkoitti myös synkät ajatukset, jotka vaivasivat häntä heti kun hän tuli toimettomaksi.
Ei ollut erikoisen vaikeata ilmoittaa suunnitelma apinoille, vaikka heidän pieni ja rajoitettu sanavarastonsa joutui yrityksessä kovalle koetukselle. Mutta kun piti saada Sheetan pieniin pahanilkisiin aivoihin mahtumaan ajatus, että hänen piti ruveta yhteistoimintaan tähänastisen riistansa kanssa, osoittautui tehtävä apinamiehelle melkein ylivoimaiseksi.
Tarzanilla oli muitten aseittensa joukossa pitkä tukeva ryhmysauva, ja sidottuaan köytensä pantterin kaulaan käytteli hän hyvin runsaskätisesti tätä asettaan murisevaa petoa vastaan, koettaen sillä tavoin painaa sen mieleen, ettei se saanut käydä noiden suurten pörröisten, ihmistä muistuttavien olentojen kimppuun, jotka olivat tulleet likemmäksi, kun olivat nähneet, mitä nuora Sheetan kaulassa merkitsi.
Se, että eläin ei kääntynyt Tarzania vastaan ja repinyt häntä palasiksi, oli miltei ihme, ja sen voi mahdollisesti selittää johtuneen siitä, että kun se kahtena kertana kääntyi muristen apinamiestä vastaan, oli tämä kipeästi sivaltanut sen herkkään kuonoon, herättäen siten sen mielessä terveellistä pelkoa ryhmysauvaa ja sitä pitelevää apinamiestä kohtaan.
On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua, joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.
Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat hänen käskettävikseen.
Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.
Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.
Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä, joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.
Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.
He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.
Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita sotanuijiaan.
Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi, ettei ollut enää yksin rannikolla.
Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.
He peräytyivät hetkeksi — ne, jotka olivat jälellä ja neuvottelivat keskenään vähäisen matkan päässä apinamiehestä, joka katseli heitä käsivarret ristissä ja sievät kasvot puolittain hymyillen. Pian he taas lähestyivät häntä, tällä kertaa heilutellen raskaita sotakeihäitään. He olivat Tarzanin ja viidakon välissä muodostaen hänen ympärilleen pienen puoliympyrän, joka yhä soukkeni heidän lähetessään.
Näytti siltä, että apinamiehellä oli hyvin pieni mahdollisuus väistää loppurynnistystä, kun suuret keihäät singottaisiin kaikki yhtaikaa häntä kohti. Mutta jos hän tahtoi päästä pakoon, ei ollut muuta keinoa kuin murtautua villien soturirivien läpi, sillä hänen takanaan oli aava meri.
Hänen tilansa oli tosiaan mitä vakavin, kun hänen mieleensä juolahti ajatus, joka muutti hänen hymynsä leveäksi irvistykseksi. Sotilaat olivat vielä jonkun matkan päässä ja etenivät hitaasti, pitäen tapansa mukaan julmaa melua — he kiljuivat villisti ja tömistelivät maata paljailla jaloillaan, hyppiessään eriskummaista sotatanssiaan. Tällöin apinamies kohotti äänensä, päästäen villejä, kaameita kiljaisuja, jotka saivat neekerit äkkiä pysähtymään hölmistyneinä. He katsoivat kysyvästi toisiinsa, sillä tämä ääni oli niin hirveä, että heidän oma kamala melunsa jäi sen rinnalla mitättömäksi. He olivat varmoja, ettei ihmiskurkku voinut saada aikaan näitä eläimellisiä karjahduksia, ja kuitenkin he olivat omin silmin nähneet valkoisen miehen avaavan suunsa päästääkseen ilmoille karmivan huutonsa.
He epäröivät kuitenkin vain hetken ajan ja sitten he yksimielisesti jälleen alkoivat eriskummaisella tavallaan lähetä saalistaan. Mutta äkillinen rätinä viidakossa heidän takanaan sai heidät taas pysähtymään, ja kun he kääntyivät katsomaan, mistä tämä uusi melu tuli, avautui heidän hämmästyneiden silmiensä eteen näky, joka olisi hyydyttänyt urhoollisempienkin miesten veren kuin wagambien.
Toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden keskeltä hyppäsi viidakosta suuren suuri pantteri silmät leimuten ja torahampaat näkyvissä, ja sen takana lähestyi parikymmentä mahtavaa karvaista apinaa nopeasti vaikka tosin kömpelösti heitä kohti. Eläimet olivat puoleksi pystyssä lyhyiden, väärien säärtensä varassa, ja pitkät käsivarret ulottuivat maahan asti, jota vastaan ne tukivat raskaita ruumiitaan kovilla rystysillään, heiluen puolelta toiselle.
Tarzanin pedot olivat vastanneet hänen kutsuunsa.
Ennenkuin wagambit saattoivat tointua hämmästyksestään, oli tuo hirveä joukko heidän kimpussaan toiselta puolelta ja Apinain Tarzan toiselta. Raskaita keihäitä singottiin ja mahtavia sotanuijia heiluteltiin, ja vaikka apinoita kaatui, niin kaatuivat myöskin Ugambin miehet.
Sheetan julmat torahampaat ja raatelevat kynnet repivät ja runtelivat mustia ruumiita. Akutin mahtavat keltaiset iskuhampaat upposivat monen sileäihoisen villin kurkkuun, ja Apinain Tarzan oli milloin siellä milloin täällä kiihoittaen pelottavia liittolaisiaan ja tehden tuhoisaa jälkeä pitkällä kapealla veitsellään.
Tuossa tuokiossa olivat neekerit hajaantuneet säilyttääkseen henkensä; mutta niistä paristakymmenestä miehestä, jotka olivat hiipineet harjanteen ruohoisia rinteitä alaspäin, onnistui yhden ainoan soturin välttää joukkoa, joka oli tuhonnut hänen väkensä.
Tämä oli Mugambi, Ugambin wagambien päällikkö, ja kun hän katosi puiden ja pensaiden rehevään verhoon harjanteen huipulla, näkivät ainoastaan apinamiehen terävät silmät, minne hän pakeni.
Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa — hän itse ei voinut sitä koskettaa — ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden hyrskyiltä turvaan.
Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo. Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.
Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.
Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi ollenkaan puolustaa itseään.
Tarzan puhutteli allaan olevaa miestä Afrikan länsirannikon murteella.
"Kuka olet?" kysyi hän.
"Mugambi, wagambien päällikkö", vastasi neekeri.
"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään tältä saarelta. Mitä vastaat?"
"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden yli."
Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja miehekäs — edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine ruumiillisen kehityksen puolesta.
"Tule!" sanoi apinamies ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta he saattoivat kuulla juhlivan joukon ääntelyä ja murinaa. Mugambi vetäytyi taaksepäin.
"Ne tappavat meidät", sanoi hän.
"En luule", vastasi Tarzan. "Ne tottelevat minua."
Neekeri epäröi yhä, peläten lähestyä julmia olentoja, jotka paraillaan söivät hänen kaatuneita sotureitaan. Mutta Tarzan pakotti hänet seuraamaan itseään, ja pian he sukelsivat esiin viidakosta ja saivat silmiinsä pöyristyttävän näytelmän rantamalla. Nähdessään miehet katsahtivat eläimet heihin uhkaavasti muristen, mutta Tarzan astui niiden keskelle vetäen vapisevaa wagambia mukanaan.
Samalla tavoin kuin hän oli opettanut apinat ottamaan vastaan Sheetan, opetti hän heidät nyt hyväksymään Mugambin ja onnistui tässä paljon paremmin. Mutta Sheeta ei näyttänyt ollenkaan voivan ymmärtää, että vaikka hänet oli kutsuttu tuhoamaan Mugambin soturit, hän ei saanut menetellä samalla tavoin Mugambin suhteen. Mutta koska hän oli saanut vatsansa täyteen, tyytyi hän kävelemään tyrmistyneen villin ympärillä ja murisemaan kumeasti ja uhkaavasti, hirveät liekehtivät silmät neekeriin suunnattuina.
Mugambi puolestaan tarrautui niin kiinteästi Tarzaniin, että apinamies tuskin saattoi pidättää nauruaan, nähdessään kuinka surkeaan tilaan päällikkö oli pelkonsa takia joutunut. Mutta lopuksi valkoinen mies otti suurta kissaeläintä niskasta kiinni ja vetäen sen aivan likelle wagambia näpsäytti sitä kuonoon kipeästi joka kerta, kun se rupesi murisemaan vieraalle.
Tällaisesta näystä — mies lyömässä paljaalla kädellään muuatta viidakon säälimättömimmistä ja villeimmistä pedoista — Mugambin silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan, ja kun neekeri tähän asti oli tuntenut uhkamielistä arvonantoa valkoista jättiläismiestä kohtaan, joka oli ottanut hänet vangikseen, muuttui hänen tunteensa nyt melkein jumaloivaksi kunnioitukseksi.
Sheetan kasvatus edistyi niin hyvin, että Mugambi ei lyhyen ajan perästä enää herättänyt hänen nälkäistä mielenkiintoaan, ja neekeri tunsi itsensä hieman varmemmaksi hänen seurassaan.
Mutta ei olisi aivan totuudenmukaista sanoa, että Mugambi oli täysin onnellinen ja rauhallinen uudessa ympäristössään. Hänen silmänsä pyörivät yhtä mittaa pelokkaina puolelta toiselle, kun joku villin joukkion jäsenistä sattui tulemaan hänen likelleen, niin että silmistä näkyivät enimmäkseen vain valkuaiset.
Tarzan ja Mugambi väijyivät Sheetan ja Akutin kanssa juomapaikan luona kaurista, ja kun kaikki neljä Tarzanin komentaessa syöksyivät pelästyneen eläimen kimppuun, oli neekeri varma siitä, että eläin-parka kuoli pelosta, ennenkuin kukaan sille antoi surman vammaa.
Mugambi teki tulen ja paistoi osansa saaliista, mutta Tarzan, Sheeta ja Akut repelivät oman osansa raa'altaan terävillä hampaillaan ja murisivat toisilleen, kun toinen uskalsi käydä käsiksi heidän osuuteensa.
Ei ollut kuitenkaan kovin ihmeteltävää, että valkoinen mies oli tavoissaan paljon lähempänä eläimiä kuin villit neekerit. Me olemme kaikki tapojemme orjia, ja kun ulkonainen pakko totuttautua uusiin tapoihin lakkaa vaikuttamasta, vajoamme me luonnonmukaisesti ja helposti niihin tapoihin ja tottumuksiin, jotka pitkäaikainen harjaantuminen on häviämättömästi juurruttanut meihin.
Lapsuudesta asti ei Mugambi ollut syönyt lihaa muutoin kuin kypsennettynä, Tarzan taas ei ollut milloinkaan maistanut minkäänlaista keitettyä tai paistettua, ennenkuin oli päässyt melkein miehen ikään, ja senkin jälkeen hän oli vain kolmen tai neljän vuoden aikana syönyt ruokansa valmistettuna. Ei ainoastaan elinikäinen tottumus saanut häntä syömään lihaa raakana, vaan myöskin hänen oma makunsa, hänestä kun kypsennetty liha oli pilattua verrattuna äsken kaadetun saaliin lämpimään, mehuisaan lihaan.
Se, että hän saattoi mielihyvällä syödä viikkoja sitten hautaamaansa lihaa ja nauttia pienistä nakertajista ja vastenmielisistä toukista, tuntuu pöyristyttävältä meistä, jotka olemme aina olleet "sivistyneitä"; mutta jos olisimme lapsuudessa oppineet syömään niitä ja nähneet kaikkien ympärillämme niitä syövän, eivät ne nyt tuntuisi meistä sen tympäisevämmiltä kuin monet parhaat herkkumme, joita Afrikan villi ihmissyöjä katselisi inhoten ja nenäänsä nyrpistäen.
Rudolf-järven rannoilla esimerkiksi on heimo, joka ei syö lampaan- tai naudanlihaa, vaikka sen lähimmät naapurit sitä käyttävät. Likellä sitä on toinen heimo, joka syö aasinlihaa, ja se on pöyristyttävää ympäristöheimoista, jotka eivät syö sellaista ruokaa. Kuka siis voi sanoa, että on sopivaa syödä etanoita, sammakonreisiä ja ostereita, mutta ellottavaa elää toukista ja kovakuoriaisista, tai että raaka limainen osteri on mieluisampaa kuin äsken kaadetun kauriin makea, puhdas liha?
Seuraavina päivinä Tarzan valmisti hienosta niinestä purjeen kanoottia varten, sillä hän ei uskonut voivansa opettaa apinoita airojen käyttelyyn, vaikka hänen onnistui saada useita niistä mukanaan heikkoon alukseen, jota hän ja Mugambi meloivat hiekkasärkän sisäpuolella, missä vesi oli aivan tyyntä.
Näillä retkillä hän oli pannut airot heidän käsiinsä, ja he koettivat jäljitellä hänen ja Mugambin liikkeitä. Mutta apinoiden oli niin vaikeata keskittyä pitkäksi ajaksi yhteen tehtävään, että hän pian huomasi tarvittavan viikkokausien kärsivällistä harjoittelua, ennenkuin he kykenisivät tehokkaasti käyttelemään näitä uusia työkaluja, jos he ylipäätänsä milloinkaan siihen pystyisivät.
Oli kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin Akut. Hän osoitti melkein alusta alkaen tätä uutta urheilua kohtaan sellaista mielenkiintoa, joka todisti hänen olevan älyllisesti paljon ylempänä heimonsa muita jäseniä. Hän näytti käsittävän airojen tarkoituksen, ja kun Tarzan huomasi tämän, koetti hän ihmisapinoiden puutteellisella kielellä selittää, kuinka niitä voitaisiin parhaiten käyttää.
Mugambilta sai Tarzan tietää, että mannermaa oli vain vähäisen matkan päässä saaresta. Näytti siltä, että wagambi-soturit olivat uskaltaneet liian kauaksi heikolla aluksellaan, ja kun kova merenkäynti ja rannikolta puhaltava ankara tuuli oli saanut heidät valtoihinsa, ajautuivat he niin kauas, etteivät enää nähneet maata. Soudettuaan koko yön siinä luulossa, että matka suuntautui kotia kohti, he olivat nähneet tämän maan auringon noustessa ja pitäen sitä yhä mannermaana olivat tervehtineet sitä ilomielin. Mugambikin oli vasta Tarzanilta saanut kuulla, että se oli saari.
Wagambi-päällikkö oli hyvin epäilevällä kannalla purjeen suhteen, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt käytettävän sellaista laitosta. Hänen maansa oli kaukana leveän Ugambi-joen varrella; ja nyt vasta oli hänen kansansa jäseniä tullut merelle asti. Mutta Tarzan uskoi voivansa hyvällä länsituulella ohjata pikku aluksen mannermaalle. Hän päätteli, että olisi joka tapauksessa parempi sortua matkalla kuin jäädä mittaamattomiksi ajoiksi tälle ilmeisesti tuntemattomalle saarelle, jonne ei voinut odottaa laivojen koskaan saapuvan.
Kun ensimmäinen suotuisa tuuli nousi, läksi hän näin ollen retkelleen ja otti mukaansa omituisimman ja kauhistavimman miehistön, mikä milloinkaan on purjehtinut villin kapteenin päällikkyydessä.
Hänen mukanaan läksi Mugambi ja Akut, Sheeta-pantteri ja tusinan verran
Akutin heimon suuria uroksia.