YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kincaidin loppu
Pian päivänsarastuksen jälkeen Tarzan tuli kannelle tarkastamaan säätä. Tuuli oli tyyntynyt. Taivas oli pilvetön. Kaikki näytti lupaavan mitä suotuisinta paluumatkaa Viidakkosaarelle, jonne eläimet piti jättää. Ja sitten — kotiin!
Apinamies herätti perämiehen ja antoi määräyksen, että Kincaid lähtisi matkaan mahdollisimman pian. Miehistön jälellä olevat jäsenet, jotka luottivat loordi Greystoken vakuutukseen, ettei heitä rangaistaisi osuudestaan venäläisten konnantöihin, kiiruhtivat iloisen reippaina toimiinsa.
Pedot, jotka olivat vapautettu vankeudestaan, vaeltelivat pitkin kantta aiheuttaen melkoista levottomuutta laivamiehissä. Näiden mieliin oli jäänyt elävä kuva petojen villeydestä siinä taistelussa, jossa moni heidän tovereistaan oli saanut kuolemansa torahampaista ja kynsistä, jotka nytkin näyttivät kiihkeästi haluavan uutta saalista.
Mutta Tarzanin ja Mugambin valppaiden silmien vartioidessa Sheeta ja Akutin apinat hillitsivät halunsa, niin että miehet työskentelivät kannella heidän joukossaan paljon varmemmassa turvassa kuin luulivatkaan.
Lopulta Kincaid liukui Ugambia alas ja tuli Atlantin kimalteleville vesille. Tarzan ja Jane Clayton katselivat vihreän rantaviivan katoamista, ja nyt apinamies lähti synnyinseudultaan tuntematta ollenkaan kaipausta.
Ei mikään laiva olisi voinut kuljettaa englantilaista Afrikasta poikansa luo puoleksikaan niin kovalla vauhdilla kuin hän olisi halunnut, ja hidaskulkuinen Kincaid tuntui huolestuneen ja kärsimättömän isän mielestä miltei pysyvän paikallaan.
Mutta laiva teki matkaa silloinkin kun se tuntui olevan yhdessä kohden, ja pian Viidakkosaaren matalat kukkulat näkyivät selvästi edessäpäin läntisellä taivaanrannalla.
Aleksis Paulvitshin hytissä mustan laatikon koneisto tikitti tikittämistään loppumattoman yksitoikkoisesti. Mutta sekunti sekunnilta pieni puikko, joka pisti esiin eräästä pyörästä, tuli yhä likemmäksi toista pientä puikkoa, joka pisti esiin osoittajasta, minkä Paulvitsh oli siirtänyt määrättyyn paikkaan koneiston vieressä olevalla kellotaululla. Kun nuo kaksi puikkoa koskettaisivat toisiaan, lakkaisi koneiston tikitys — ainiaaksi.
Jane ja Tarzan seisoivat komentosillalla tähystellen Viidakkosaarelle päin. Laivamiehet olivat keulassa, niinikään katsellen, kuinka maa kohosi valtamerestä. Eläimet olivat menneet laivakeittiön varjoon ja nukkuivat siellä kyyryssä. Kaikki oli rauhallista sekä laivalla että vesillä.
Äkkiä lennähti hytin katto ilman mitään varoitusta ilmaan, paksu savupilvi pöllähti Kincaidin yli ja samassa kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti laivaa perästä keulaan asti.
Heti paikalla syntyi kannella hämminki ja hälinä. Pamauksesta pelästyneet Akutin apinat juoksentelivat muristen ja karjuen sinne tänne. Sheeta loikki joka paikassa kiljuen kauhuissaan niin hirveästi, että Kincaidin laivamiehet olivat pelosta miltei jähmettyä.
Mugambikin vapisi. Ainoastaan Apinain Tarzan ja hänen vaimonsa pysyivät maltillisina. Tuskin olivat pirstaleet lakanneet sinkoilemasta, kun apinamies tuli eläinten luo, tyynnytti heidän pelkoaan, puhui heille matalalla, rauhallisella äänellä, silitti heidän karvaista selkäänsä ja vakuutti heille parhaansa mukaan, että kaikki vaara oli ohi.
Räjähdyksen tuottamia tuhoja tutkittaessa huomattiin, että tuli oli nyt pahimpana uhkana, sillä liekit nuoleskelivat ahnaasti hajonneen hytin pirstoutuneita puuosia ja olivat jo päässeet alakannelle suuresta rosoisesta aukosta, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
Jonkinlaisen ihmeen kautta ei kukaan laivallaolijoista ollut vahingoittunut räjähdyksessä, jonka syy jäi ikuiseksi salaisuudeksi kaikille muille paitsi yhdelle — merimiehelle, joka tiesi, että Paulvitsh oli ollut Kincaidilla ja käynyt hytissään edellisenä yönä. Hän arvasi asian oikean laidan, mutta piti varovaisuudesta suunsa kiinni. Hän käsitti, ettei sen miehen kävisi hyvin, joka oli yöllä päästänyt laivaan isäntäväen pahimman vihollisen, niin että tämä oli voinut asettaa sinne helvetinkoneen lähettämään heidät kaikki toiseen maailmaan. Ei, mies päätti pitää asian omana tietonaan.
Liekkien yhä suuretessa käsitti Tarzan, että räjähdyksessä oli levinnyt jotakin hyvin tulenarkaa ainetta ympärillä oleviin puuseiniin, sillä vesi, jota he ruiskuttivat tuleen, näytti pikemmin levittävän kuin sammuttavan sitä.
Viisitoista minuuttia räjähdyksen jälkeen kohosi perikatoon tuomitun aluksen ruumasta suuria mustia savupilviä. Liekit olivat ehtineet konehuoneeseen, eikä laiva kulkenut enää rantaa kohti. Sen kohtalo oli yhtä varma kuin jos vesi olisi jo lainehtinut sen hiiltyneiden ja savuavien jäännösten yläpuolella.
"On hyödytöntä jäädä laivaan kauemmaksi aikaa", huomautti Tarzan perämiehelle. "Voi hyvinkin sattua uusia räjähdyksiä, ja kun meillä ei ole toivoa voida pelastaa alusta, on varminta laskeutua veneisiin heti paikalla ja pyrkiä maihin."
Muuta keinoa ei ollutkaan. Ainoastaan merimiehet saattoivat ottaa tavaroitaan mukaansa, sillä tuli, joka ei vielä ollut ehtinyt keulapäähän, oli hävittänyt kajuutan tienoilta kaikki, mitä räjähdys ei ollut tuhonnut.
Kaksi venettä laskettiin vesille, ja kun ei ollut ollenkaan merenkäyntiä, päästiin maihin hyvin helposti. Tarzanin pedot haistelivat innokkaina ja levottomina synnyinsaarensa tuttua ilmaa, kun pikku veneet lähestyivät rantaa, ja tuskin oli veneiden pohja tarttunut rannan hiekkaan, kun Sheeta ja Akutin apinat loikkasivat laidan yli ja juoksivat nopeasti viidakkoon.
Surunvoittoinen hymy väreili apinamiehen huulilla, kun hän näki heidän menevän.
"Hyvästi, ystäväni", mumisi hän. "Te olette olleet hyviä ja uskollisia liittolaisia, ja minä tulen kaipaamaan teitä."
"Hehän palaavat, eikö niin, rakkaani?" kysyi Jane Clayton seisten hänen vieressään.
"Ehkä ja ehkä ei", vastasi apinamies. "He ovat olleet levottomia siitä asti kun heidän on ollut pakko olla ystävinä niin monen ihmisolennon kanssa. Ainoastaan Mugambin ja minun kanssani he olivat rauhallisempia, sillä hän ja minä olemme parhaassa tapauksessa vain puoleksi ihmisiä. Mutta sinä ja laivamiehet olette liian sivistyneitä minun pedoilleni — teitä he pakenevat. Epäilemättä he tuntevat, etteivät voi olla niin hyvien herkkujen läheisyydessä joutumatta vaaraan kaapata itselleen joskus erehdyksestä suupalan."
Jane nauroi. "Luullakseni he koettavat paeta sinua", vastasi hän. "Sinä koetat aina ehkäistä heitä sellaisesta, jonka moitittavuutta he eivät käsitä. Pienten lasten tavoin he ovat nyt varmaan iloissaan, kun voivat päästä isällisestä kuristasi. Jos he tulevat takaisin, toivon kuitenkin, etteivät he tulisi yöllä."
"Tai nälkäisinä, vai kuinka?" nauroi Tarzan.
Kahden tunnin ajan maihintulon jälkeen pieni seurue katseli palavaa laivaa, josta he olivat lähteneet. Sitten kuului heidän korviinsa veden yli heikosti toisen räjähdyksen ääni. Kincaid vajosi melkein heti sen jälkeen.
Toisen räjähdyksen syy ei ollut niin salaperäinen kuin ensimmäisen; perämies selitti nimittäin sen johtuneen siitä, että kattilat olivat räjähtäneet, kun liekit olivat ehtineet sinne asti. Mutta ensimmäinen räjähdys antoi haaksirikkoisille paljon ajattelemisen aihetta.