KAHDEKSASTOISTA LUKU
Paulvitsh suunnittelee kostoa
Kun Jane ja Tarzan seisoivat aluksen kannella kertoen toisilleen niitä moninaisia seikkailuja, joita kumpikin oli kokenut erottuaan toisestaan Lontoonkodissaan, tuijotti muuan piilossaoleva katselija rannalla heitä rypistyneiden silmäkulmien alta.
Miehen aivoissa syntyi suunnitelma toisensa jälkeen, joilla hän estäisi englantilaisen ja hänen vaimonsa paon, sillä niin kauan kuin kostonhimoisessa Aleksis Paulvitshissa oli yksikin elonkipinä jälellä, ei kukaan hänen vihamiehensä voinut olla turvassa.
Hän sommitteli monenlaisia aikeita, hylätäkseen kaikki joko epäkäytännöllisinä tai sille kostolle arvottomina, jota hänen kärsimänsä vääryydet vaativat. Rokoffin apurin rikolliset ajatukset olivat saaneet niin nurinkurisen suunnan, ettei hän voinut ymmärtää, mikä hänen suhteensa apinamieheen todellisuudessa oli, eikä nähdä, että vika oli aina ollut hänessä itsessään ja hänen liittolaisessaan eikä englantilaisessa loordissa.
Jättäessään jokaisen uuden suunnitelman Paulvitsh tuli aina samaan lopputulokseen — hän ei voinut tehdä mitään niin kauan kun puolet Ugambia erotti hänet vihansa esineestä.
Mutta kuinka hän pääsisi krokotiileja kuhisevan joen yli? Kanoottia ei ollut lähempänä kuin mosula-kylässä, eikä Paulvitsh ollut ollenkaan varma siitä, että Kincaid olisi vielä joella ankkurissa hänen palatessaan, jos hän menisi viidakon läpi kaukaiseen kylään ja tulisi takaisin kanootissa. Mutta muutakaan keinoa ei ollut, joten Paulvitsh varmana siitä, että hän vain siten voisi päästä saaliinsa kimppuun, loi jäähyväisiksi synkän silmäyksen noihin kahteen hahmoon Kincaidin kannella ja kääntyi poispäin joelta.
Kiiruhtaen tiheän viidakon läpi ajatukset kiintyneinä ainoaan toivontähteen — kostoon — venäläinen unohti kaiken muun, vieläpä kauhunsakin sitä villiä maailmaa kohtaan, jonka läpi hän samosi.
Aina pettyneenä ja lyötynä, heilahtipa onnen pyörä miten tahansa, saatuaan kerran toisensa jälkeen kärsiä kavalasta vehkeilystään, oman rikollisuutensa surkeimpana uhrinakin Paulvitsh oli vielä niin sokea, että luuli saavuttavansa suurimman onnensa jatkamalla kavalia suunnitelmia ja salahankkeita, jotka olivat tuottaneet hänelle ja Rokoffille onnettomuuksia ja jälkimäiselle julman kuoleman.
Kun venäläinen kompuroi viidakon läpi mosula-kylää kohti, kypsyi hänen aivoissaan juoni, joka näytti helpommalta toteuttaa kuin mikään tähänastisista.
Hän meloisi yöllä Kincaidin kupeelle, ja kun hän kerran pääsisi laivaan, etsisi hän hirveän retken kauhuista elävinä selviytyneet miehistön jäsenet ja houkuttelisi heidät yritykseen, jonka tarkoituksena oli riistää laiva Tarzanilta ja hänen pedoiltaan.
Kajuutassa oli aseita ja ammuksia, ja kajuutan pöytään oli salalokeroon kätketty yksi niitä helvetinkoneita, joiden suunnittelussa oli kulunut niin paljon Paulvitshin joutoaikaa silloin, kun hän oli ollut synnyinmaansa nihilistien tärkeimpiä luottamusmiehiä.
Se oli tapahtunut ennenkuin hän oli kavaltanut heidät Pietarin poliisille, saaden palkinnoksi vapauden rangaistuksesta ja suuren summan kultaa. Paulvitsh äännähti kauhusta muistaessaan uhkausta, joka oli tullut erään hänen entisen toverinsa huulilta, ennenkuin miesparka sai hamppuköydessä riippuen sovittaa valtiolliset syntinsä.
Mutta helvetinkone oli juuri nyt tarpeen. Hän voisi saavuttaa sillä paljon, jos vain saisi sen käsiinsä. Pienessä puulaatikossa, joka oli sovitettu kajuutan pöytään, oli jälellä niin paljon piilevää hävitysvoimaa, että se pyyhkäisisi sekunnin murto-osassa maan pinnalta kaikki laivassa olevat viholliset.
Paulvitsh nuoleskeli huuliaan iloiten jo edeltäpäin kostostaan ja pakotti väsyneet jalkansa nopeampaan vauhtiin, ettei tulisi liian myöhään laivan ankkuroimispaikalle toteuttamaan aikeitaan.
Kaikki riippui tietysti Kincaidin lähtöajasta. Venäläinen käsitti, ettei voitu tehdä mitään, ennenkuin tulisi pimeä. Pimeyden suojassa hän lähestyisi laivaa, sillä jos Tarzan tai lady Greystoke näkisivät hänet, ei hänellä olisi mahdollisuutta päästä kannelle.
Hän uskoi, että tuuli esti Kincaidia lähtemästä matkaan, ja jos tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä täällä pitkin joen suuta.
Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.
Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.
Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.
Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti jollakin tavoin.
Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hän Kincaidille ja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.
Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen. Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.
Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa pohjalla.
Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia metrejä hänen takanaan.
Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle, jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla, missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, — virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen valtamereen.
Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi purtensa suuren puun riippuvien oksien alle — puu näytti painavan jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.
Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.
Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.
Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiä Kincaidille ennen yön tuloa. Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan metsästyspuukkonsa terää.
Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle, kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.
Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!
Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.
Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.
Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä. Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?
Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton. Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta mustunut.
Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei herätä.
Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa — hänen, joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän oli riistänyt.
Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla vauhdilla.
Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan. Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat hänen ja Kincaidin ankkuroimispaikan välillä.
Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen itsensä kävisi vastedes, jos Kincaid olisikin jo lähtenyt pois jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.
Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.
Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta. Kincaid ei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.
Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen aluksensa laivan kupeelle.
Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui kenenkään näkemättä aivan Kincaidin viereen. Yön hiljaisuuden katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan kylkeen.
Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli huomattu.
Hän kuljetti purtensa varovaisesti eteenpäin, kunnes kokkapuun harusköydet olivat aivan hänen yläpuolellaan. Hän saattoi juuri ja juuri ulottua niihin. Kanootin kiinnittäminen oli vain minuutin tai parin asia, ja sitten mies alkoi hiljaa kiivetä ylös.
Hetkeä myöhemmin hän laskeutui äänettömästi kannelle. Ajatus hirveästä eläinjoukosta, joka asusti laivalla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin pelkurimaisen roiston selkärankaa. Mutta hänen elämänsä riippui seikkailun menestymisestä, joten hän karkaisi itsensä edessä olevien kamalien mahdollisuuksien varalta.
Laivan kannelta ei kuulunut yhtään ääntä eikä näkynyt merkkiäkään vahdinpidosta. Paulvitsh hiipi varovaisesti keulakoppia kohti. Kaikki oli hiljaa. Luukku oli auki, ja kun venäläinen kurkisti alas, näki hän erään Kincaidin miehistä lukevan savuavan lyhdyn valossa, joka riippui miehistön huoneen katosta.
Paulvitsh tunsi hyvin miehen, murjottavan roiston, jolta hän toivoi saavansa tehokasta apua keksimänsä suunnitelman toteuttamisessa. Venäläinen laskeutui varovaisesti aukosta tikkaille, jotka veivät keulakoppiin.
Hän piti silmänsä suunnattuina lukevaan mieheen, ollen valmis varoittamaan miestä hiljaisuuteen heti kun tämä huomaisi hänet. Mutta merimies oli niin syventynyt luettavaansa, että venäläinen pääsi hänen huomaamattaan keulakopin lattialle.
Sitten hän kääntyi ja kuiskasi miehen nimen. Tämä nosti silmänsä lehdestään — silmät, jotka hetken ajaksi avautuivat selälleen kohdatessaan Rokoffin apurin tutut piirteet ja kapenivat sitten heti paikalla, saaden paheksuvan ilmeen.
"No lempo!" huudahti mies. "Mistä te tulette? Luulimme kaikki, että te olitte hukassa ja mennyt sinne, mihin teidän olisi aikoja sitten pitänyt mennä. Loordi tulee hyvin iloiseksi nähdessään teidät."
Paulvitsh astui merimiehen luo. Hänen huulillaan oli ystävällinen hymy, ja hänen oikea kätensä oli ojennettu tervehdykseksi, ikäänkuin toinen olisi ollut rakas ja kauan kaivattu ystävä. Merimies ei ollut näkevinään ojennettua kättä eikä vastannut toisen hymyyn.
"Olen tullut auttamaan teitä", selitti Paulvitsh. "Aion auttaa teitä pääsemään englantilaisesta ja hänen pedoistaan — sitten ei meidän tarvitse pelätä lakia palatessamme sivistyneeseen maailmaan. Me voimme hiipiä heidän kimppuunsa, kun he nukkuvat — nimittäin Greystoken, hänen vaimonsa ja sen mustan lurjuksen. Jälkeenpäin on helppo tehdä selvää pedoista. Missä ne ovat?"
"Kannen alla", vastasi merimies. "Mutta sallikaa minun sanoa teille jotakin, Paulvitsh. Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta yllyttää meitä miehiä englantilaista vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme teistä ja siitä toisesta lurjuksesta. Hän on kuollut nyt, ja jollen kokonaan erehdy, kuolette tekin ennen pitkää. Te kaksi kohtelitte meitä kuin koiria, ja jos luulette, että meillä on velvollisuuksia teitä kohtaan, on teidän unohdettava sellaiset ajatukset."
"Ettehän aio sanoa, että petätte minut?" kysyi Paulvitsh.
Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:
"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen tapaa teidät täällä."
"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä kuolisin siellä yhdessä viikossa."
"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin hereillä nyt, eikä joku toinen."
"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä lain koura ulottuu teihin?"
"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen — me muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"
Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen. Mutta toinen oli itsepäinen.
Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa — Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä Kincaidilta. "Ja teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä nukkumaan. No niin, valitkaa nyt — loordi vai viidakko?"
"Te kadutte vielä tätä", ärjyi venäläinen.
"Lopettakaa", varoitti merimies. "Jos rupeatte juonittelemaan, voin muuttaa mieltäni ja pidättää teidät lopultakin täällä."
Paulvitshilla ei ollut ollenkaan aikomusta joutua Apinain Tarzanin käsiin, jos hän vain voi sen välttää, ja vaikka viidakon pedot peloittivat häntä, olivat ne hänen mielestään kuitenkin äärettömän paljon parempia kuin se varma kuolema, jonka hän tiesi ansainneensa ja jonka hän sai odottaa saavansa apinamiehen kautta.
"Nukkuuko joku minun hytissäni?" kysyi hän.
Merimies pudisti päätään. "Ei", sanoi hän, "loordi ja lady Greystoke ovat kapteenin hytissä. Perämies on omassaan, eikä teidän hytissänne ole ketään."
"Minä menen hakemaan arvoesineeni ja tuon ne teille", sanoi Paulvitsh.
"Minä tulen kanssanne nähdäkseni, ettette yritä mitään koiruuksia", sanoi merimies ja seurasi venäläistä tikkaita myöten kannelle.
Hän jäi hytin ovelle vartioimaan, päästäen Paulvitshin menemään yksin hyttiinsä. Siellä tämä kokosi harvat arvoesineensä, joilla hän ostaisi itselleen paon suoman epävarman turvallisuuden. Seisahtuessaan hetkeksi pikku pöydän ääreen, jolle hän oli kasannut tavaransa, hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkun helposti toteutettavan suunnitelman, jonka avulla hän hankkisi itselleen turvallisuuden tai kostaisi vihollisilleen.
Ja kun hän mietti asiaa, muistui hänen mieleensä pieni musta laatikko, joka oli piilotettu salaiseen paikkaan siinä pöydässä, jonka kannella hänen kätensä oli.
Venäläisen kasvoilla loisti pahanilkinen tyydytyksen ilme, kun hän kumartui ja tunnusteli pöydänreunan alustaa. Hetkeä myöhemmin hän veti etsimänsä esineen kätköpaikastaan. Hän oli sytyttänyt lampun, joka heilui katossa hänen päänsä päällä, voidakseen sen valossa koota tavaransa, ja nyt hän piti mustaa laatikkoa juuri valon kohdalla, sormiellessaan hakaa, joka sulki sen kannen.
Kun kansi oli tullut auki, näkyi laatikossa kaksi osastoa. Toisessa oli koneisto, joka muistutti pienen kellon rattaita. Siinä oli myös pikku patteri, jossa oli kaksi kuivaelementtiä. Kellon koneistosta kulki lanka patterin toiseen napaan ja toisesta navasta väliseinän kautta toiseen osastoon; eri lanka palasi sieltä taas suoraan koneistoon.
Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti vetotappiin.
Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli, kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.
Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.
Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona odottavan merimiehen luo.
"Tässä ovat tavarani", sanoi venäläinen, "antakaa minun nyt mennä."
"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun Paulvitshin povitaskusta.
Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.
Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että muiden Kincaidissa olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti kanoottiinsa.
Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin alistunut niihin.
Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen Kincaidin pahaa aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.