SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kincaidin kannella
Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla kuljettaisi Tarzanin pedot Kincaidin sivulle. Ennen pitkää hän löysikin, mitä etsi.
Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä aluksen.
Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta yön pimeydessä.
Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.
Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.
Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle salli neekeri naisen jäädä paikalleen.
He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon paremmin kuin rannalta katsoen.
Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.
Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen, mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään yhteen.
Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin — tämä oli nimittäin nostanut etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen miehistön kimppuun.
Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.
Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas ja meloivat henkensä kaupalla kohti Kincaidia, joka nyt oli heidän näkyvissään.
Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen, joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin vei Kincaid Jane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.
Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta kanootista.
Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen jättiläisvartaloaan.
Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän yhä odotti tapaavansa aukean joen.
Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo, ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.
Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.
Hän kiiruhti äänettömästi sinne.
Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen hahmot ottelemassa naisen kanssa.
Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan varma, että kohtalo oli tuonut hänet Kincaidin kannelle.
Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.
Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi matala ääni heidän korvansa juuressa.
Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää kohti.
"Tarzan!" huudahti hän.
Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen syliinsä.
Mutta heille oli suotu vain lyhyt hetki tervehtimiseen.
Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävän Kincaidin kaiteen yli laivan kannelle.
Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan heidän edessään olevia kahta ihmistä.
Tarzan työnsi Janen hytin taakse, jonka likellä he olivat olleet, ja syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa — nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.
Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja, torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.
Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento — peloittavin tässä julmassa joukossa — Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.
Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen mielettömässä kauhussaan.
Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.
Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä — ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.
Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.
Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.
Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista — näki ja tunsi vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.
Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon lamauttamaa miestä kohti.
Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman, ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman edessä, joka hiipi häntä vastaan.
Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.
Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi häntä.
Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.
Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.
Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni komentosillalle päin.
Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä varoittavasta äänestä.
Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.
"Älä jätä minua", kuiskasi Jane. "Olen peloissani."
Tarzan katsahti hänen taakseen.
Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen uhkaavia kurkkuääniä.
Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain ravintoa heille.
Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä menisi tilaisuus itse kostaa — jos nimittäin miehen ei onnistuisi välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi, ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän, missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa, joka hitaasti lähestyi häntä.
Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja kylmä kauhun hiki otsallaan.
Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.
Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.
Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan valitushuudon hän vaipui polvilleen — ja sitten Sheeta loikkasi.
Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi venäläisen selälleen.
Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja katosi.
Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.
Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli, uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa viidakkoystäväänsä.
Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien jäännösten ääressä. Kincaidin komentosilta oli verestä niljakkaana. Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.
Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia lukuunottamatta. Neljä oli vankina Kincaidin keulakopissa. Muut olivat kuolleet.
Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei Kincaidin perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.
Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä, sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta, etteivät he saaneet tehdä pahaa Kincaidilla. Mutta yöksi heidät suljettiin kannen alle.
Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia selväksi.
Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman todistuksen pienokaisen kuolemasta.
Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotu Kincaidille. Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut, mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.