KUUDESTOISTA LUKU
Yön pimeydessä
Kun Apinain Tarzan tajusi olevansa krokotiilin suurten leukojen puristuksessa, ei hän tavallisen ihmisen tavoin menettänyt kaikkea toivoa ja alistunut kohtaloon.
Sensijaan hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin mahtava matelija veti hänet vedenpinnan alle, ja sitten hän alkoi suurten lihastensa koko voimalla rotevasti taistella vapautensa puolesta. Mutta kun apinamies ei ollut luonnollisessa olinpaikassaan, oli hän liiaksi alakynnessä voidakseen saada aikaan muuta kuin kiihoittaa hirviötä vetämään uhriaan suuremmalla vauhdilla veden läpi.
Tarzanin keuhkot tarvitsivat kiihkeästi puhdasta, raikasta ilmaa. Hän tiesi voivansa elää vain hetken enää, ja kärsimyksensä viime kouristuksessa hän teki mitä voi, kostaakseen oman kuolemansa.
Hänen ruumiinsa laahautui pedon limaisen ruumiin vieressä, ja hän koetti iskeä kiviveitsensä krokotiilin lujaan haarniskaan, kun se vei häntä kolkkoa pesäänsä kohti.
Hänen ponnistuksensa vain lisäsivät matelijan vauhtia, ja juuri kun apinamies tunsi kestävyytensä loppuvan, huomasi hän laahattavan itseään mutapohjalla, ja hänen sieraimensa kohosivat vedenpinnan yli. Kaikki oli hänen ympärillään sysimustaa ja haudanhiljaista.
Hetken ajan Apinain Tarzan makasi henkeään haukkoen limaisella, pahalta haisevalla alustalla, johon eläin oli hänet kuljettanut. Hän saattoi tuntea aivan vieressään eläimen nahan kylmien, kovien luulevyjen nousevan ja laskevan, ikäänkuin matelija olisi kouristuksen tapaisesti koettanut vetää henkeään.
Ihminen ja eläin makasivat siten useita minuutteja. Sen jälkeen pedon jättiläisruumis vääntyi äkkiä kuin suonenvedossa, värähti ja jäykistyi, jolloin Tarzan joutui polvilleen krokotiilin viereen. Hän huomasi äärettömäksi hämmästyksekseen, että peto oli kuollut. Ohut veitsi oli osunut arkaan kohtaan luun panssarissa.
Kompuroiden pystyyn Tarzan haparoi pitkin haisevaa, liejuista luolaa. Hän huomasi olevansa vankina maanalaisessa kammiossa, joka oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut ainakin tusina sellaisia mahtavia eläimiä kuin se, joka oli laahannut hänet sinne.
Hän oivalsi olevansa krokotiilin salaisessa pesässä kaukana joenrannan alla, ja epäilemättä ainoa tie sinne ja sieltä kulki sen vedenalaisen aukon kautta, josta peto oli tuonut hänet.
Hänen ensi ajatuksensa koski tietysti pakoa, mutta hänestä näytti kovin mahdottomalta löytää tietä joen pinnalle ja sitten rantaan. Luolaan johtavassa käytävässä saattoi olla käänteitä ja mutkia, ja sitten oli eniten pelättävissä, että hän kohtaisi matkallaan jonkun toisen luolan limaisista asujamista.
Ja jos hän pääsisikin turvallisesti joelle, oli vielä tarjolla vaara, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin, ennenkuin hän pääsisi vahingoittumatta maihin. Mutta ei ollut muuta keinoa, joten Apinain Tarzan veti keuhkoihinsa luolan ummehtunutta ja haisevaa ilmaa ja sukelsi mustaan veden täyttämään käytävään, jota hän ei voinut nähdä, — hän oli keksinyt sen käsin ja jaloin tunnustelemalla.
Sääri, joka oli ollut krokotiilin leuoissa, oli kovin raadeltu, mutta luu ei ollut murtunut eivätkä lihakset ja jänteet olleet niin loukkaantuneet, ettei jalkaa olisi voinut käyttää. Se tuotti Tarzanille kiduttavaa tuskaa, siinä kaikki.
Mutta Apinain Tarzan oli tottunut tuskaan eikä ajatellut sitä sen enempää huomatessaan, etteivät hirviön terävät hampaat olleet suuresti vahingoittaneet liikuntoa.
Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai kiinni läheisen puun riippuvista oksista.
Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.
Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi takaa-ajoaan.
Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.
Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti, mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.
Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata, keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.
Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.
Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten kuormaa — niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle tuottanut.
Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.
Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.
Jospa hän vain pääsisi venäläiseen käsiksi!
Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli mennyt ohi.
Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti, joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.
Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän, vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, että Kincaid tai yleensä jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä, — laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.
Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota hän ei ollut alussa tajunnut — hän kuuli hiljaista airojen loisketta vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen heikkoa melua.
Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei — mikäli hän saattoi nähdä — lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin tuhannen kilometrin päässä.
Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia, ikäänkuin iskuna vasten kasvoja — terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa ja sitten naisen hätähuuto.
Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta, kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen — ja sitten hän ui voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.
Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassa Kincaidin kannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen käännetty Kincaidia kohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja pudonnut veteen.
Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan, jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.
Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka ystävä.
Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai Kincaidiin, olisivat he pian tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.
Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan, jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.
Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle apinamiehen murha.
Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan siihen, ja kun hän näki sen lähtevän Kincaidia kohti, ymmärsi hän, että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.
Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane
Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.
Kun venäläinen oli seurueineen — tässä oli Paulvitsh ja useita muita miehiä, jotka hän oli jättänyt Kincaidiin huolehtimaan hiilenotosta — peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.
Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät suostumaan suunnitelmiinsa — kuolema uhkasi miehiä, jos he koettaisivat pettää hänet — päästi hän heidät vapaiksi juuri kun pimeys kietoi laivan vaippaansa.
Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan Kincaidin ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle, jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi hänet valtoihinsa.
Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi Kincaidin. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä — miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin — ja koska myrskyisä vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi.
Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden yläpuolella — vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.
Tämä yö oli mitä soveliain esillä olevan työn suorittamiseen.
Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin. Ennen päivänkoittoa toisi pakovesi Kincaidin Benguela-virtaan, joka kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.
Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.
Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle, aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän jäädä kannelle.
Muutaman minuutin ajan Kincaid lipui nopeasti virran mukana ja sitten kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin puolen kilometrin päässä merestä.
Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.
Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta, jossa Kincaid oli ollut ankkurissa — pyssynlaukauksia ja naisen huuto — kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.
Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin tovereineen avukseen.
Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten oli aikonut, juoksi hän Kincaidin keulalaidalle koettaakseen pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.
Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.
Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta varoitus oli tullut liian myöhään.
Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävän Kincaidin laidan yli.
Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui epätasaisesta ottelusta.