VIIDESTOISTA LUKU
Ugambia alas
Ugambin ja waganwazamien kylän puolitiessä Tarzan tapasi villin joukkonsa, joka kulki hitaasti hänen vanhaa latuaan pitkin. Mugambi saattoi tuskin uskoa, että venäläinen ja Tarzanin puoliso olivat kulkeneet niin likeltä eläinjoukkoa.
Näytti kovin omituiselta, että kaksi ihmisolentoa olisi tullut niin lähelle joukkoa ja ettei kukaan sen erinomaisen tarkoista ja valppaista jäsenistä ollut huomannut heitä. Mutta Tarzan osoitti kahden henkilön jälkiä, joita hän seurasi, ja muutamissa paikoissa neekeri saattoi nähdä, että mies ja nainen olivat olleet piilossa joukkion kulkiessa ohi ja tarkanneet villien olentojen jokaista liikettä.
Tarzan oli alusta alkaen selvillä siitä että Jane ja Rokoff eivät edenneet yhdessä. Latu osoitti selvästi, että nuori nainen oli aluksi ollut melkoisesti venäläisestä edellä, mutta mitä kauemmaksi apinamies tuli, sitä selvemmäksi kävi, että mies lähestyi nopeasti uhriansa.
Alussa olivat eläinten jäljet olleet Jane Claytonin askelten jälkien päällä. Koska Rokoffin jäljet olivat kaikkein ylinnä, oli hän ilmeisesti kulkenut polkua senjälkeen kun eläimet olivat jättäneet merkkinsä maahan. Mutta sittemmin esiintyi yhä vähemmän eläinten jälkiä Janen ja venäläisen jalanjälkien välissä, kunnes apinamies jokea lähestyessään huomasi, että Rokoff oli ollut vain muutaman sadan jalan päässä Janesta. Hän käsitti, että he nyt olivat aivan likellä venäläistä, ja tuntien odotuksen jännitystä hän riensi nopeata vauhtia joukkonsa edellä. Heilahtaen puusta puuhun hän tuli joen rannalle juuri siihen kohtaan, missä Rokoff oli saavuttanut Janen tämän yrittäessä saada raskasta kanoottia vesille.
Rannan liejussa Tarzan näki etsimiensä kahden henkilön jäljet, mutta siellä ei ollut hänen saapuessaan venettä eikä ihmisiä eikä ensi näkemällä mitään meikkiä heidän olopaikastaan.
Oli selvää, että he olivat työntäneet vesille alkuasukaskanootin ja lähteneet joelle, ja kun apinamies kiireisesti silmäsi joen alajuoksua veden yli kaartuvien puiden alta, näki hän kaukana siinä, missä joki katosi tekemänsä mutkan taakse, ajelehtivan kanootin, jonka peräpäässä oli miehen hahmo.
Juuri kun eläimet tulivat joelle, näkivät ne nopsajalkaisen johtajansa rientävän pitkin rantaa hyppien rämeellä mättäältä toiselle, kunnes tuli pikku töyrylle, joka kohosi juuri siinä, missä joki kääntyi poispäin näkyvistä.
Hänen seuraamisekseen oli raskaiden, kömpelöiden apinain tehtävä laaja kierros ja niinikään Sheetan, joka ei pitänyt vedestä. Mugambi riensi niin joutuin kuin voi suuren valkoisen herransa perässä.
Samottuaan puoli tuntia vinhasti suoperäisen maakielekkeen poikki ja kunnaan yli tuli Tarzan oikotietä joenmutkan toiseen poukamaan ja näki siellä edessään virran pinnalla kanootin ja Nikolas Rokoffin sen perässä.
Jane ei ollut venäläisen mukana.
Kun apinamies näki vihollisensa, hehkui leveä arpi hänen otsallaan tulipunaisena, ja hänen huuliltaan nousi urosapinan karmiva uhmahuuto.
Rokoffia värisytti, kun hän kuuli kaamean ja hirvittävän huudon. Hän kyyristyi veneen pohjalle hampaat kalisten kauhusta ja tarkkasi kuinka mies, jota hän pelkäsi eniten maan päällä, juoksi nopeasti veden partaalle.
Vaikka venäläinen tiesi olevansa turvassa viholliselta, niin Tarzanin pelkkä näkeminenkin herätti hänessä aivan mieletöntä pelkuruutta, joka muuttui villiksi hysteriaksi, kun hän näki valkoisen jättiläisen sukeltavan pelottomasti troopillisen joen vaaralliseen veteen.
Apinamies suuntasi vakavin, voimakkain vedoin kulkunsa virtaan, ajelehtivaa kanoottia kohti. Nyt Rokoff tarttui toiseen aluksen pohjalla olevaan airoon ja pelosta selällään olevat silmät yhä tähdättyinä takaa-ajavaan kostajaan huitoi sillä sokeasti, koettaen lisätä kömpelön kanootin vauhtia.
Vastakkaiselta rannalta lähti vedenpintaa pitkin kulkemaan pahaa ennustava väreily, jota ei kumpikaan huomannut, ja tuli suoraan kohti puolialastonta uimaria.
Tarzan oli vihdoin ehtinyt aluksen perään. Hänen toinen kätensä tarttui veneen reunaan. Rokoff istui pelon lamauttamana voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa, silmät kiintyneinä kostajansa kasvoihin.
Sitten uijan huomiota herätti äkillinen liike takanapäin vedessä. Hän näki väreilyn ja tiesi sen syyn.
Samassa hetkessä Tarzan tunsi mahtavat leuat oikeassa sääressään. Hän koetti päästä vapaaksi ja kohoutua veneen reunalle. Hänen ponnistuksensa olisivat päättyneet suotuisasti, ellei tämä odottamaton keskeytys olisi äkkiä herättänyt venäläisen pahanilkisissä aivoissa ajatusta, jonka toteuttaminen merkitsi vapautta ja kostoa.
Mies syöksyi myrkyllisen käärmeen tavoin veneen perään ja iski yhden ainoan kerran nopeasti Tarzania päähän raskaalla airolla. Apinamiehen sormet irtautuivat veneen reunasta.
Vedessä oli lyhyt kamppailu; sitten näkyi väreilyä, pieni pyörre ja muutamia kuplia, jotka virta pian pyyhki pois. Ne osoittivat paikkaa, johon Apinain Tarzan, viidakon herra, katosi ihmisten näkyvistä tumman ja uhkaavan Ugambin synkkiin vesiin.
Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa — hän näki vain hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.
Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.
Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.
Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi, ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi, ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä eteen.
Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he pian hävisivät viidakkoon.
Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.
Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja Anderssonia.
Kuinka oli nuoren naisen käynyt?
Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa useimmista inhimillisistä vihollisistaan.
Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon, jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri hänet täytti suurimmalla kauhulla — hehkuvasilmäinen, julmanaamainen pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla, oli Kincaid ankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli palannut ajoissa pelastamaan hänet.
Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään vastausta äänettömän aluksen kannelta.
Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni — höyrylaivan kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä ampuma-asein.
Mitä olikaan voinut tapahtua Kincaidiin jääneille? Missä oli Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman kylmän kouristuksen.
Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti, ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähti Kincaidin kylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun edessään.
Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän suojellessa kasvoja auringolta.
Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.
Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi häntä.
Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki, että se oli Kincaid, muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi pettymykseksi.
Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi vain joko koettaa päästä rannalle Kincaidilla olijain näkemättä tai antautua heidän armoilleen — muutoin hän ajautuisi merelle.
Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä, johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaan Kincaidilta.
Kun Rokoff ei ollut laivalla, voisi hän ehkä tarjoamalla laivan vartijoille suuren palkinnon saada heidät viemään hänet lähimpään sivistysmaan satamaan. Asia oli yrittämisen arvoinen — jos hän kykeni saavuttamaan laivan.
Virta vei häntä vinhasti jokea alas, ja hän huomasi voivansa vain äärimmäisillä ponnistuksilla ohjata kömpelön aluksensa Kincaidin läheisyyteen. Päätettyään lähteä laivaan hän katseli nyt sinne saadakseen apua, mutta hänen hämmästyksekseen kannet näyttivät olevan tyhjät, eikä hän nähnyt mitään elonmerkkiä koko laivalla.
Kanootti tuli yhä lähemmäksi laivan keulalaitaa, eikä sieltä vieläkään kuulunut tähystäjän huutoa. Hetkeä myöhemmin Jane huomasi joutuvansa kiitämään laivan ohi, ja jollei silloin aluksesta laskettaisi venettä häntä pelastamaan, kuljettaisi virta ja laskuvesi hänet kauas merelle.
Nuori nainen huusi kovalla äänellä apua, mutta ei saanut muuta vastausta kuin jonkun villipedon kimeän kiljaisun viidakon verhoamalta rannalta. Hän meloi kiivaasti airollaan, koettaen saada aluksensa höyrylaivan sivulle.
Vähän aikaa näytti siltä että hän menisi maalinsa ohi vain muutaman jalan päästä, mutta viime hetkellä kanootti käännähti höyrylaivan keulalaidan alle, ja Jane sai juuri ja juuri ankkuriketjun käteensä.
Hän piti urheasti kiinni raskaista rautarenkaista ja oli vähällä lennähtää kanootista, jota virta painoi eteenpäin. Hän näki jonkun matkan päässä nuoraportaat riippumassa laivan sivulla. Näytti aivan mahdottomalta päästää ankkuriketju ja tarrautua nuoraportaisiin kanootin kiitäessä niiden ohi, mutta ankkuriköydestä kiinnipiteleminen näytti myöskin hyödyttömältä.
Lopuksi hänen katseensa osui köyteen kanootin keulassa. Kun hän oli kiinnittänyt sen toisen pään ankkuriketjuun, onnistui hänen laskea kanoottia hitaasti eteenpäin, kunnes se oli aivan nuoraportaiden alla. Hetkeä myöhemmin oli hän pyssy olalla kiivennyt turvallisesti autiolle laivankannelle.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tutkia laiva, ja sen hän tekikin pyssy valmiina, jos ehkä kohtaisi jonkun paha-aikeisen ihmisen. Hän huomasi pian, miksi laiva oli näennäisesti autio, sillä hän tapasi keulakannen alla merimiehet, jotka ilmeisesti oli jätetty laivaa vartioimaan, juopuneina ja täydessä unessa.
Hän kapusi inhosta väristen ylös ja kytki parhaansa mukaan luukun nukkuvien vartijoiden yläpuolelta. Sitten hän lähti laivan keittiöön hakemaan ruokaa ja sammutettuaan nälkänsä asettui kannelle päättäen, ettei kukaan tulisi Kincaidille suostumatta ensin hänen vaatimuksiinsa.
Kokonaiseen tuntiin ei joella näkynyt mitään, mikä olisi aiheuttanut hänessä levottomuutta; mutta sitten hän näki, että joen yläjuoksun mutkasta ilmestyi kanootti, jossa istui yksinäinen mies. Se ei ollut tullut paljon likemmäksi, kun hän tunsi tulijan Rokoffiksi. Yrittäessään laivaan näki venäläinen pyssyn ojennettuna vastaansa.
Huomatessaan, kuka pysäytti hänen etenemisensä, alkoi Rokoff mitä kamalimmin raivota, kiroilla ja uhata, mutta kun tämä menettely ei pelottanut tai liikuttanut nuorta naista, rukoili hän lopulta, lupaillen kaikkea hyvää.
Janella oli vain yksi vastaus hänen kaikkiin ehdotuksiinsa: ei mikään taivuttaisi häntä päästämään Rokoffia samaan laivaan, jossa hän oli. Venäläinen oli varma siitä, että Jane toteuttaisi uhkauksensa ja ampuisi hänet, jos hän edelleen yrittäisi nousta laivaan.
Koska siis ei ollut muuta keinoa, laskeutui tuo suuri pelkuri taas kanoottiinsa, ja vaikka oli tarjolla vaara, että hän heti ajautuisi merelle, onnistui hänen kuitenkin lopulta päästä maihin kaukana lahdessa vastapäätä sitä rantaa, jolla eläinjoukko murisi ja ulvoi.
Jane Clayton tiesi, ettei mies voinut yksinään ilman toisten apua saada raskasta alustaan virtaa ylöspäin Kincaidin luo, joten hänen ei tarvinnut pelätä hyökkäystä siltä suunnalta. Hän luuli tuntevansa kauhean joukon rannalla samaksi, joka oli kulkenut hänen ohitseen viidakossa kaukana Ugambin varrella monta viikkoa sitten, sillä ei ollut ollenkaan ajateltavissa, että olisi useampia niin omituisia joukkioita. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä oli tuonut sen virtaa alas joen suulle.
Illan lähestyessä kävi Jane äkkiä levottomaksi vastakkaiselta rannalta kuuluvista venäläisen huudoista, ja hetkeä myöhemmin hän, katsottuaan samaan suuntaan kuin Rokoff, pelästyi nähdessään laivaveneen lähestyvän joelta. Hän oli varma, että siinä saattoi olla vain Kincaidin puuttuvia laivamiehiä — ainoastaan sydämettömiä roistoja ja vihollisia.