NELJÄSTOISTA LUKU
Yksin viidakossa
Opastaessaan Apinain Tarzania venäläisen leiriä kohti Tambudza kulki hyvin hitaasti pitkin kiemurtelevaa viidakkopolkua, sillä hän oli vanha ja hänen säärensä olivat luuvalon kangistamat.
Tästä syystä ne juoksijat, jotka M'ganwazam oli lähettänyt sanomaan Rokoffille, että valkoinen jättiläinen oli hänen kylässään ja että hän siellä saisi surmansa sinä yönä, saapuivat venäläisen leirille, ennenkuin Tarzan ja hänen iäkäs oppaansa olivat ehtineet edes matkan puoliväliin.
Sanansaattajat tapasivat valkoisen miehen leirin aivan sekasorrossa. Rokoff oli löydetty teltastaan tiedottomana ja verta vuotavana. Kun hän oli tullut tajuihinsa ja huomannut, että Jane Clayton oli päässyt pakoon, oli hänen raivonsa rajaton.
Juoksennellen pitkin leiriä pyssy kädessä hän oli koettanut ampua alkuasukas-vahdit, jotka olivat antaneet nuoren naisen päästä karkuun, mutta useat toiset valkoiset miehet, jotka käsittivät olevansa nytkin jo tukalassa asemassa niiden lukuisain karkaamistapausten takia, jotka Rokoffin julmuus oli aiheuttanut, ottivat hänet kiinni ja tekivät aseettomaksi.
Silloin tulivat M'ganwazamin lähetit, mutta kun he tuskin olivat kertoneet asiansa ja Rokoff valmistautui lähtemään heidän kyläänsä, syöksyi tulen ääreen toisia juoksijoita, jotka huohottivat hengästyneinä kiidettyään nopeasti viidakon läpi. He huusivat, että suuri valkoinen jättiläinen oli päässyt pakoon M'ganwazamilta ja oli jo matkalla kostaakseen vihollisilleen.
Boman sisäpuolella syntyi heti suuri hämminki. Rokoffin safariin kuuluvat neekerit kauhistuivat ajatuksesta, että likellä oli se valkoinen jättiläinen, joka metsästi viidakossa villi apina- ja pantterilauma kintereillään.
Ennenkuin valkoiset miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, olivat alkuasukkaat pötkineet taikauskoisessa pelossaan pensaikkoon — kantajat samoin kuin M'ganwazamin lähetitkin — mutta kiireessäänkin he olivat muistaneet ottaa mukaansa kaikki arvokkaat esineet, joita käsiinsä saivat.
Siten Rokoff ja hänen seitsemän valkoista merimiestään huomasivat olevansa yksin ja rosvottuina keskellä aarniometsää.
Tavalliseen tapaansa venäläinen soimasi tovereitaan pannen heidän niskoilleen kaiken syyn näistä tapauksista, jotka olivat johtaneet siihen melkein toivottomaan tilaan, missä he nyt olivat. Mutta merimiehillä ei ollut halua sietää hänen herjauksiaan ja kiroilemistaan.
Keskellä hänen sanatulvaansa eräs heistä veti esiin revolverin ja ampui päin venäläistä. Mies oli tähdännyt huonosti, mutta hänen tekonsa pelästytti Rokoffia niin kovasti, että hän kääntyi ja pakeni telttaansa.
Kun hän juoksi sitä kohti, sattuivat hänen silmänsä suuntautumaan boman yli metsän reunaan, ja siellä hän näki vilaukselta jotakin, joka täytti hänen kurjan sydämensä sellaisella pelolla, että se melkein poisti hänen tuntemansa kauhun niitä seitsemää miestä kohtaan, jotka nyt kaikki vihaisina ja kostonhimoisina ampuivat takaapäin hänen pakenevaa hahmoaan.
Hän oli nähnyt jättiläiskokoisen, melkein alastoman valkoisen miehen, joka sukelsi esiin pensaikosta.
Syöksyttyään telttaansa venäläinen ei pysähtynyt paossaan, vaan jatkoi matkaansa takaseinän läpi, käyttäen hyväkseen sitä pitkää halkeamaa, jonka Jane Clayton oli tehnyt edellisenä yönä.
Kauhistunut mies pujahti takaa-ajetun kaniinin tavoin lävestä, joka vielä ammotti boman seinässä sillä kohtaa, mistä hänen oma uhrinsa oli päässyt pakoon, ja kun Tarzan lähestyi leiriä vastakkaiselta puolelta, katosi Rokoff viidakkoon Jane Claytonin tolalle.
Kun apinamies astui boman sisäpuolelle vanha Tambudza käsipuolessaan, kääntyivät nuo seitsemän merimiestä, jotka tunsivat hänet, pakenemaan toiselle suunnalle. Tarzan näki, ettei Rokoff ollut heidän joukossaan, joten hän antoi heidän livistää — hänellä oli asiaa venäläiselle, jonka hän odotti löytävänsä teltasta. Mitä tuli merimiehiin, oli hän varma siitä, että viidakko vaatisi heiltä hyvitystä heidän konnantöistään, ja tässä hän olikin oikeassa, sillä hän oli viimeinen valkoinen mies, joka näki heidät.
Huomatessaan Rokoffin teltan tyhjäksi Tarzan aikoi lähteä etsimään venäläistä, kun Tambudza esitti ajatuksen, että valkoisen miehen lähtö oli epäilemättä aiheutunut M'ganwazamilta saapuneesta tiedosta, että Tarzan oli hänen kylässään.
"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."
Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan hitaasti jälessä.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän, ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.
Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana, sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja salakavalan M'ganwazamin kynsistä.
Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa; vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.
Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille, josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.
Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella, kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä, että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.
Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan, että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.
Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi ladottuja risuja — tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt hänet — siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan pelastaa häntä Rokoffilta.
Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi patruunaa — ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa pitkän matkan aikana meren rannalle.
Hengitystään pidätellen hän kaiveli pientä kasaa, uskaltaen tuskin toivoa, että aarre oli vielä siinä, mihin hän oli jättänyt sen. Mutta hänen äärettömäksi helpotuksekseen ja ilokseen hänen kätensä osui heti raskaan aseen piippuun ja sitten patruunavyöhön.
Kun hän heitti patruunavyön olkapäälleen ja tunsi suuren metsästyspyssyn painon kädessään, valtasi hänet äkkiä turvallisuuden tunne. Uusin toivein ja melkein varmana menestyksestään hän lähti taas jatkamaan matkaansa.
Sen yön hän nukkui oksahaarukassa, kuten Tarzan oli niin usein kertonut tottuneensa tekemään, ja lähti aikaisin seuraavana aamuna taas liikkeelle. Myöhään iltapäivällä aikoessaan mennä pienen aukeaman poikki hän hämmästyi nähdessään suuren apinan tulevan vastakkaiselta puolelta viidakosta.
Tuuli puhalsi suoraan aukeaman poikki heidän välitsensä ja Jane kiiruhti heti asettumaan niin, että tuuli puhalsi suuresta pedosta häneen päin. Sitten hän kätkeytyi tuuheaan pensaikkoon ja odotti pitäen pyssyä valmiina heti käytettäväksi.
Hirviö eteni hitaasti aukeaman poikki nuuskien silloin tällöin maata, ikäänkuin seuraten vainuamalla jonkun jälkiä. Suuri ihmisapina oli tuskin astunut kymmenisen askelta aukeamalle, ennenkuin toinen samanlainen seurasi, ja sitten yhä uusia, kunnes kauhistuneen nuoren naisen näkyvissä oli viisi villiä petoa hänen kyyröttäessään piilopaikassaan raskas pyssy heti paikalla käyttövalmiina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että apinat pysähtyivät keskelle aukeamaa. Ne kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja katselivat taaksensa ikäänkuin odottaen heimon muitakin jäseniä.
Jane toivoi niiden jatkavan matkaansa, sillä hän tiesi, että millä hetkellä tahansa jokin pieni toisaalle puhaltava tuulenpuuska veisi hajun hänestä heidän sieraimiinsa. Mitä suojaa silloin tarjoisi hänen pyssynsä noita jättiläislihaksia ja mahtavia torahampaita vastaan?
Hänen silmänsä katselivat milloin apinoita, milloin viidakon reunaa, jonne ne tuijottivat, ja lopulta hän keksi elukkain pysähtymisen syyn ja odotetun olennon. Niitä ajettiin takaa.
Hän tuli tästä varmaksi nähdessään pantterin notkean, jäntevän hahmon hiipivän äänettömästi esiin siitä viidakonkohdasta, josta apinat olivat vain hetkeä aikaisemmin sukeltautuneet.
Peto ravasi nopeasti aukeaman poikki ihmisapinoita kohti. Jane ihmetteli niiden ilmeistä välinpitämättömyyttä, ja hetkeä myöhemmin hänen ihmettelynsä muuttui kummastukseksi, kun hän näki suuren kissaeläimen tulevan aivan likelle apinoita, jotka eivät ollenkaan näyttäneet piittaavan sen läsnäolosta. Sitten se kyyristyi niiden keskelle ja alkoi uutterasti nuolla itseään, missä työssä kissaeläinten valveilla vietetyt hetket enimmäkseen kuluvat.
Jos nuori nainen oli hämmästynyt nähdessään näiden toistensa luonnollisten vihamiesten veljeilevän, alkoi hän miltei olla huolissaan omien aistimiensa tilasta, kun hän pian jälkeenpäin näki pitkän, voimakkaan soturin astuvan aholle ja tulevan sinne kokoontuneiden villipetojen joukkoon.
Ensin nähdessään miehen hän oli ollut varma, että eläimet repisivät tämän palasiksi, ja hän oli puolittain noussut suojapaikastaan ja kohottanut pyssyn olalleen tehdäkseen voitavansa miehen kamalan kohtalon torjumiseksi.
Nyt hän näki, että mies näyttikin keskustelevan petojen kanssa — antaen niille käskyjä.
Pian koko seurue jatkoi matkaansa aukeaman poikki ja katosi vastakkaiselle puolelle viidakkoon.
Jane Clayton päästi äännähdyksen, joka ilmaisi helpotusta ja samalla epäuskoisuutta näkemäänsä, ja nousi hoippuen lähteäkseen pakoon juuri ohitse kulkeneelta kauhistavalta joukkiolta. Puoli kilometriä hänen takanaan muuan toinen ihminen, joka kulki samaa polkua kuin hän, piileskeli kammon lamauttamana erään muurahaiskeon takana hirveän joukkion samotessa hänen lähitseen.
Tämä ihminen oli Rokoff, joka oli tuntenut julman parven jäsenet Apinain Tarzanin liittolaisiksi. Tuskin olivat siis eläimet menneet hänen ohitseen, kun hän nousi ja juoksi viidakon läpi niin kovasti kuin voi, saadakseen välimatkan itsensä ja noiden kauheiden petojen välillä mahdollisimman suureksi.
Näin ollen, kun Jane Clayton tuli sille joelle, jota pitkin hän toivoi voivansa edetä kohti valtamerta ja lopullista pelastusta, oli Nikolas Rokoff vain vähän matkaa hänen jälessään.
Joen rannalla nuori nainen näki suuren kanootin, joka oli vedetty puoleksi ylös vedestä ja sidottu tukevasti läheiseen puuhun.
Hän tiesi, että kysymys hänen merelle pääsemisestään oli ratkaistu, jos hän vain voisi saada suuren kömpelön aluksen vesille. Irroittaen köyden, joka kytki kanootin puuhun, Jane työnsi kiihkeästi raskasta venettä, mutta tulos tuntui samanlaiselta kuin jos hän olisi koettanut työntää maata radaltaan.
Hän oli jo hengästynyt yrityksestään, kun hänen mieleensä johtui koettaa saada kanootti veteen panemalla painolastia sen perään ja sitten liikuttamalla kokkaa edestakaisin, kunnes alus lopuksi liukuisi alas.
Janella ei ollut kiviä saatavissaan, mutta hän näki joukon rannalle ajautuneita puita. Nämä hän kokosi ja pinosi veneen perään, kunnes hän lopuksi huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että kokka nousi hitaasti rannan liejusta ja perä ajautui hieman virtaa myöten, pysähtyen muutamia jalkoja alemmaksi.
Jane huomasi, että hän juoksemalla edestakaisin kokan ja perän välillä saattoi ruumiinpainollaan vuorottain nostaa ja laskea veneen kumpaakin päätä sillä seurauksella, että joka kerta kun hän juoksi perään, kanootti liukui muutamia tuumia jokeen.
Kun hänen suunnitelmansa vihdoin oli onnellista päätöstä likellä, kiintyi hän puuhaansa niin suuresti, ettei huomannut miestä, joka seisoi suuren puun alla viidakon reunalla, mistä juuri oli tullut.
Mies katseli häntä ja hänen uurastustaan, tummilla kasvoilla julma ja pahansuopa irvistys.
Lopulta vene oli melkein irti rannan kiinnipitävästä liejusta, joten Jane oli varma siitä että voisi työntää sen syvempään veteen airoilla, jotka olivat karkeatekoisen aluksen pohjalla. Tässä aikomuksessa hän tarttui toiseen airoon ja oli juuri työntänyt sen joen pohjaan likelle rantaa, kun hänen silmänsä sattumalta osuivat viidakon reunaan.
Kun hän näki miehen hahmon rannalla, pääsi hänen huuliltaan kauhistuksen kirahdus. Mies oli Rokoff.
Tämä juoksi nyt häntä kohti ja huusi hänelle, että hän odottaisi, uhaten muutoin ampua — vaikka oli vaikea huomata, miten hän toteuttaisi uhkauksensa, kun hän oli aivan aseeton.
Jane Clayton ei tiennyt mitään niistä erilaisista onnettomuuksista, jotka olivat sattuneet venäläiselle sen jälkeen kun hän oli päässyt pakoon tämän teltasta, joten hän uskoi, että venäläisen toverit olivat lähettyvillä.
Mutta hän ei aikonut joutua uudelleen tuon miehen käsiin. Mieluummin hän kuolisi heti paikalla. Hetki vielä, niin vene olisi irti.
Kun vene vain tulisi virtaan, olisi Rokoffin mahdoton pysäyttää häntä, sillä rannalla ei ollut muuta venettä, eikä kukaan, ainakaan ei pelkurimainen Rokoff, uskaltaisi lähteä uimaan krokotiileja täynnä olevaan jokeen saadakseen hänet kiinni.
Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut välttämätöntä luvata.
Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.
Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.
Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui laskeakseen kätensä sen kokkaan.
Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.
Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka kiemurteli liejussa vettä kohti.
Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.
Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun, ja tarttunut siihen.