KOLMASTOISTA LUKU
Pako
Jonkun aikaa Rokoff seisoi hiljaa katsellen pilkallisesti Jane Claytonia. Sitten hänen silmänsä osuivat nuoren naisen sylissä olevaan pieneen kääröön. Jane oli vetänyt huovan toisen syrjän lapsen kasvojen yli, niin että sellaisesta, joka ei tietänyt asianlaitaa, lapsi näytti vain nukkuvan.
"Olette nähnyt paljon tarpeetonta vaivaa tuodessanne lapsen tähän kylään", sanoi Rokoff. "Jos olisitte pitänyt huolta vain omista asioistanne, olisin minä itse tuonut sen tänne. Olisitte säilynyt matkan vaaroilta ja rasituksilta. Mutta luullakseni minun täytyy kiittää teitä siitä, että säästitte minulta vaivan huolehtia sylilapsesta matkan aikana. Tähän kylään lapsi oli alusta alkaen määrätty tuotavaksi. M'ganwazam kasvattaa häntä huolellisesti, tehden hänestä hyvän ihmissyöjän, ja jos vielä mahdollisesti joudutte sivistyneeseen maailmaan, tuottaa tämä seikka teille epäilemättä paljon ajatuksen aihetta, kun vertaatte omaa ylellistä ja mukavaa elämäänne siihen elämään, jota poikanne kokee waganwazamien kylässä. Vielä kerran kiitän teitä siitä, että minun puolestani toitte hänet tänne, ja nyt minun täytyy pyytää, että jättäisitte hänet minulle, jotta antaisin hänet kasvatusvanhemmilleen." Päätettyään puheensa Rokoff ojensi kätensä lasta kohti, ja ilkeä kostonhimon hymy näkyi hänen huulillaan.
Hänen hämmästyksekseen Jane Clayton nousi ja antoi pikku käärön hänen syliinsä panematta sanallakaan vastaan.
"Tässä on lapsi", sanoi Jane. "Jumalan kiitos, että te ette voi häntä enää vahingoittaa."
Ymmärtäen hänen sanojensa merkityksen Rokoff tempasi huovan lapsen kasvoilta saadakseen vahvistuksen pahoihin aavistuksiinsa. Jane Clayton katseli tarkkaavasti hänen ilmettään.
Jane oli päiväkausia ollut ymmällä siitä, tiesikö Rokoff, kuka lapsi oli. Jos hän oli ollut ennen epäilyksessä venäläisen suhteen, katosi sellaisesta epätietoisuudesta viimeinenkin häive hänen nähdessään Rokoffin kauhistavan vihan, kun tämä katsoi kuolleen pienokaisen kasvoihin ja huomasi, että korkeampi voima oli viime hetkessä tehnyt tyhjiksi hänen rakkaimmat kostonsuunnitelmansa.
Rokoff miltei viskasi lapsen ruumiin takaisin Jane Claytonin syliin ja alkoi astella tömistellen majassa edestakaisen, puiden nyrkkejään ilmassa ja kiroillen kamalasti. Lopulta hän pysähtyi nuoren naisen eteen ja kallisti kasvonsa aivan likelle Janen kasvoja.
"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut — mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" — ja hän pysähtyi ikäänkuin paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä —"voin tehdä äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin — kun olen itse selvittänyt välini hänen kanssaan."
Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää kärsimyksiä ja mielenliikutusta.
Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että — mikä oli kaikkein parasta — Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.
Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan, mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa — hän ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä luulla niin.
Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen — Janen — lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.
Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut, että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannut Kincaidilla hänen syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta loppuun kaikkine yksityiskohtineen.
Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi — kun Andersson ja hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä sen löytämisessä.
Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.
Juuri nyt hän tarvitsi aikaa — aikaa ajatella ja valmistautua loppua varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta, ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita kahden vaihtoehdon välillä — toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta itsensä surmaamisen.
"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"
"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun olisitte voinut saada herrasmiehen — Nikolas Rokoffin — rakkauden", vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne — rakastettavalle M'ganwazamille. Tulkaa!"
Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi hänestä poispäin.
"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."
Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.
Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan, ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli kokonaan voittanut hänen sydämensä.
Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.
Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta äänestä.
Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi hänen pelkäävän kovasti.
Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa kanssa — pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana. Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.
Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä — mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.
Tuntuihan siltä, ettei kuolema voisi voittaa tuota mahtavaa ruumista ja noita voimakkaita lihaksia. Jos Rokoff olisi sanonut hänelle, että hänen miehensä oli kuollut, olisi hän tiennyt tämän valehtelevan. Mutta hänen mielestään ei ollut mitään syytä, miksi M'ganwazam olisi pettänyt häntä. Hän ei tiennyt, että venäläinen oli puhunut villin kanssa muutamia minuutteja ennenkuin päällikkö oli tullut hänen luokseen kertomaan tietojaan.
Vihdoin he saapuivat alkeellisen boman luo, jonka Rokoffin kantaja-neekerit olivat tehneet venäläisen leirin ympäri. Täällä he huomasivat kaiken olevan sekasorrossa. Jane ei käsittänyt sitä kaikkea, mutta hän näki Rokoffin olevan hyvin vihaisen ja ymmärsi kuulemastaan keskustelusta sen verran, että Rokoffin poissaollessa oli karannut lisää miehiä ja että karkurit olivat vieneet suurimman osan ruokavaroista ja ampumatarpeista mukanaan.
Kun Rokoff oli kylliksi purkanut raivoaan leiriin jääneille, kääntyi hän siihen paikkaan, missä Jane seisoi parin valkoisen merimiehen vartioimana. Rokoff tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja alkoi raahata häntä telttaansa kohti. Nuori nainen taisteli ja ponnisteli vastaan päästäkseen vapaaksi, ja nuo kaksi merimiestä seisoivat vieressä nauraen hauskalle näytelmälle.
Rokoff ei epäröinyt käyttää raakoja menettelytapoja, kun hän huomasi, että hänen oli vaikea toteuttaa suunnitelmiaan. Hän löi useita kertoja Jane Claytonia suoraan kasvoihin, ja lopulta tämä laahattiin puoleksi tiedottomana hänen telttaansa.
Rokoffin palvelija oli sytyttänyt venäläisen lampun ja lähti nyt pois isäntänsä käskystä. Jane oli vaipunut maahan keskelle majaa. Hänen huumaantuneet aistinsa alkoivat hitaasti toimia, ja pian hänen ajatuksensa joutuivat nopeaan liikkeeseen. Hänen silmänsä kiersivät nopeasti pitkin telttaa, ja hän pani merkille jokaisen yksityiskohdan sen sisustuksessa ja kalustuksessa.
Nyt venäläinen nosti hänet pystyyn ja koetti raahata häntä telttavuoteen luo, joka oli majan toisessa päässä. Rokoffin vyössä riippui raskas revolveri. Jane Claytonin silmät kiintyivät siihen. Hänen sormensa syyhyivät halusta tarttua sen paksuun päähän. Hän teeskenteli taas pyörtyvänsä, mutta odotti silmät raollaan sopivaa tilaisuutta.
Se tuli juuri kun Rokoff nosti hänet vuoteelle. Kuullessaan melua takaansa teltan ovelta venäläinen käänsi nopeasti päänsä hänestä poispäin. Revolverin pää ei ollut tuumaakaan Janen kädestä. Yhdellä ainoalla salamannopealla liikkeellä hän tempasi aseen kotelostaan, ja samassa hetkessä Rokoff kääntyi taas häntä kohti ja huomasi uhkaavan vaaran.
Jane ei uskaltanut laukaista peläten, että pamaus toisi venäläisen palvelijoita saapuville; ja kun Rokoff olisi kuollut, ei hän itse olisi joutunut parempaan asemaan, vaan saanut luultavasti vielä pahemman kohtalon kuin venäläinen yksinään olisi voinut tuottaa. Muisto niistä kahdesta roistosta, jotka vain nauroivat, kun Rokoff löi häntä, oli vielä kyllin eloisa. Kun venäläisen raivoa ja pelkoa ilmaisevat kasvot kääntyivät Jane Claytonia kohti, kohotti nuori nainen raskaan revolverin korkealle harmaankalpeiden kasvojen yläpuolelle ja antoi kaikella voimallaan miehelle ankaran iskun silmien väliin.
Rokoff vaipui ääntäkään päästämättä hervottomasti ja tiedotonna maahan. Hetkeä myöhemmin nuori nainen kumartui hänen ylitseen — ollen ainakin hetkeksi turvassa hänen uhaltaan.
Jane kuuli taas teltan ulkopuolelta melun, joka oli kiinnittänyt Rokoffin huomiota. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta peläten, että palvelija palaisi ja huomaisi hänen tekonsa, hän astui nopeasti telttapöydän luo, jolla öljylamppu paloi, ja sammutti savuavan ja pahanhajuisen liekin.
Hän seisoi pilkkopimeässä majassa hetkisen kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä edelleen tekisi saavuttaakseen vapautensa.
Hänen ympärillään oli leiri täynnä vihollisia. Näiden toisella puolen oli villin viidakon pimento, jossa asui julmia petoeläimiä ja vielä julmempia ihmispetoja.
Oli hyvin vähän mahdollista, jollei suorastaan mahdotonta, että hän pysyisi elossa edes muutamia päiviä niiden alituisten vaarojen uhatessa, jotka olisivat siellä häntä vastassa. Mutta tieto siitä, että hän oli jo päässyt niin monesta vaarasta vahingoittumattomana ja että jossakin kaukana maailmalla pikku lapsi juuri sillä hetkellä epäilemättä itki häntä, sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi mahdottomalta näyttävään ja koettaisi samota tuon hirvittävän kauhunmaan läpi pyrkien merelle, löytääkseen ehkä pelastuksen mahdollisuuden.
Rokoffin teltta oli melkein keskellä bomaa. Sen ympärillä olivat hänen valkoisten seuralaistensa ja safariin kuuluvien alkuasukkaiden teltat ja suojat. Näiden keskeltä kulkeminen ja pääsytien löytäminen boman läpi näytti niin voittamattoman vaikealta tehtävältä, että sitä tuskin olisi kannattanut ajatella — mutta muuta keinoa ei ollut.
Jos hän jäisi telttaan, kunnes hänet löydettäisiin, olisi kaikki mennyttä, mitä hän oli uskaltanut vapautensa saavuttamiseksi. Kaikki aistit jännitettyinä hän lähestyi varovaisin askelin teltan takaosaa, aloittaakseen seikkailurikkaan matkansa.
Tunnustellessaan kangasseinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään aukkoa. Hän palasi nopeasti tiedottoman venäläisen luo. Tämän vyöstä hänen hapuilevat sormensa tapasivat pitkän metsästysveitsen kahvan, ja veitsellä hän teki aukon takaseinään.
Hän astui hiljaa ulos ja huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että leiri oli ilmeisesti unessa. Sammuvien tulien himmeässä ja lepattavassa valossa hän näki vain yhden ainoan vartijan, ja tämä torkkui kyyryssä leirialueen vastakkaisella puolella.
Edeten siten, että teltta oli vahdin ja hänen itsensä välissä, hän meni alkuasukas-kantajien pikku majojen keskitse leiriaitauksen luo.
Hän saattoi kuulla ulkoapäin tiheän viidakon pimeydestä leijonain kiljuntaa, hyenain kaameata naurua ja keskiyön viidakon muita lukemattomia, nimettömiä ääniä.
Hän pysähtyi hetkeksi vavisten ja epäröiden. Ajatus pimeässä liikkuvista petoeläimistä kauhisti häntä. Sitten hän pudisti äkkiä urheasti päätään ja kävi hennoilla käsillään okaiseen bomaan kiinni. Vaikka ne tulivat täyteen haavoja ja vuotivat verta, jatkoi hän innokkaasti työtään, kunnes oli tehnyt aukon, jonka läpi sai ruumiinsa, ja pääsi vihdoin aitauksen ulkopuolelle.
Hänen takanaan oli kuolemaa pahempi kohtalo — ihmisten suunnittelema. Hänen edessään oli myöskin melkein varma kohtalo, mutta siellä odotti vain kuolema — äkillinen, armelias ja kunniallinen kuolema.
Vapisematta ja ilman kaipausta hän kiiruhti poispäin leiriltä, ja hetkeä myöhemmin oli salaperäinen viidakko sulkeutunut hänen ympärilleen.