KAHDESTOISTA LUKU
Musta heittiö
Tullessaan tuntoihinsa näki Jane Anderssonin kumartuvan ylitseen pitäen pienokaista sylissään. Kun hänen silmänsä sattuivat heihin, tuli hänen kasvoilleen tuskan ja kauhun ilme.
"Mike nyt on?" kysyi kokki. "Te tuli sairas?"
"Missä on pienokaiseni?" huudahti Jane välittämättä toisen kysymyksistä.
Andersson ojensi pulleaposkista lasta, mutta Jane pudisti päätään.
"Se ei ole minun", sanoi hän. "Te tiesitte, ettei se ole minun. Te olette samanlainen hirviö kuin venäläinenkin."
Anderssonin siniset silmät kävivät hämmästyksestä suuriksi.
"Ei teide!" huudahti hän. "Te sano minulle, ett lapsi sielle Kincaidilla oli teide."
"Ei tämä", vastasi Jane raukeasti. "Toinen oli minun. Missä on toinen?
Siellä oli varmaan kaksi. En tiennyt mitään tästä lapsesta."
"Ei sielle ollut toinen lapsi. Mine luuli, ett teme oli teide. Mine ole kovi surulline."
Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.
Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään nuorta naista kohti.
Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.
Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime hetkellä ennenkuin Kincaid lähti Englannista.
Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja. Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.
"Ettekö ollenkaan tiedä, kenen lapsi tämä on?" kysyi hän Anderssonilta.
Mies pudisti päätään.
"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasin Kincaidi. Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva — mite?"
"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme tavalla tai toisella."
Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.
Tuskalliset päivät ja yöt, jotka nuorella naisella oli kärsittävänä, sulautuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi ja synkäksi painajaiseksi, niin että hän pian kadotti kaiken ajantiedon. Hän ei voinut sanoa, oliko heidän matkansa laskettava päivissä vai vuosissa. Ainoana valopilkkuna tuossa ikuisessa pelossa ja kärsimyksessä oli pikku lapsi, joka jo aikoja sitten oli hennoilla hapuilevilla käsillään saanut lujan otteen hänestä.
Pikku olento täytti tavallaan sen tyhjän tilan, jonka hänen oman pienokaisensa ryöstäminen oli jättänyt. Tämä lapsi ei tietysti milloinkaan voinut korvata hänen omaansa, mutta hän tunsi päivä päivältä kiintyvänsä äidinrakkaudella yhä enemmän pikku orpoon. Joskus hän istui silmät ummessa vaipuneena sellaisiin suloisiin kuvitelmiin, että pikku olento, jota hän painoi poveansa vasten, oli tosiaan hänen omansa.
Jonkun aikaa oli heidän etenemisensä sisämaahan päin vitkallista. Silloin tällöin he saivat kuulla alkuasukkailta, jotka tulivat rannikolta metsästysretkille, että Rokoff ei vielä ollut selvillä heidän pakonsa suunnasta. Tämä seikka ja halu tehdä matka mahdollisimman helpoksi hennolle naiselle sai Anderssonin etenemään hitaasti; kuljetut taipaleet olivat lyhyitä ja helppoja ja levähdyshetkiä oli paljon.
Ruotsalainen tahtoi kantaa lasta heidän kulkiessaan ja teki lukemattomissa muissakin suhteissa kaiken voitavansa auttaakseen Jane Claytonia pysymään voimissaan. Hän oli ollut onneton ja pahoillaan huomatessaan erehdyksensä pienokaisen suhteen, mutta kun nuori nainen oli tullut varmaksi siitä, että kokin vaikuttimet olivat olleet todella ritarillisia, ei hän sallinut tämän enää soimata itseään erehdyksestä, jota hän ei olisi voinut millään tavoin välttää.
Jokaisen päivämatkan loputtua Andersson piti huolta, että Janelle ja lapselle laitettiin mukava suojapaikka. Janen teltta pystytettiin aina edullisimmalle paikalle. Okainen boma sen ympärillä oli niin vahva ja läpitunkematon kuin mosulat osasivat laittaa.
Hänen ruokansa oli parasta, mitä heidän rajoitetut varastonsa saattoivat tarjota ja ruotsalainen pyssyllään hankkia. Mutta eniten liikutti hänen sydäntään se hieno huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota mies aina osoitti hänelle.
Se, että niin vastenmielisen ulkomuodon alla saattoi olla sellaista luonteen jaloutta, ei lakannut milloinkaan kummastuttamasta ja ihmetyttämästä häntä, kunnes lopulta miehen synnynnäinen ritarillisuus ja hänen lannistumaton ystävyytensä ja myötätuntoisuutensa muuttivat Janen silmissä hänen ulkomuotonsakin toiseksi, niin että nuori nainen näki vain hänen miellyttävän luonteensa kuvastuvan hänen kasvonpiirteissään.
He olivat nyt ruvenneet etenemään hieman nopeammin, kun oli tullut sana, että Rokoff oli vain muutaman päivämatkan päässä heistä ja että hän lopulta oli huomannut heidän pakonsa suunnan. Silloin Andersson lähti joelle ja osti kanootin eräältä päälliköltä, jonka kylä oli vähän matkan päässä Ugambista, erään syrjäjoen varrella.
Senjälkeen pieni pakolaisjoukko kiiruhti leveätä Ugambia ylöspäin, ja heidän pakonsa oli niin nopeata, etteivät he nyt kuulleet mitään takaa-ajajistaan. Kun ei kanootilla enää voinut kulkea joella, jättivät he aluksensa ja lähtivät viidakkoon. Täällä kävi eteneminen sekä vaivaloiseksi että hitaaksi ja vaaralliseksi.
Toisena päivänä Ugambilta lähdettyä sairastui pienokainen kuumeeseen. Andersson tiesi, miten kävisi, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa totuutta Jane Claytonille, sillä hän oli nähnyt, että nuori nainen oli alkanut rakastaa lasta melkein yhtä intohimoisesti kuin jos se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle aukeamalle pienen joen rannalle.
Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen. Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.
Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.
Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin, karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.
Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään, ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.
Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.
He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä. He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.
Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa, kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen oksilla ja lehvillä.
"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on hyve Valkosille ihmisille — mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"
"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"
"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae teite ene", sanoi Andersson irvistäen.
"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?" vastusteli Jane.
Andersson pudisti päätänsä.
"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.
"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri tulleet.
"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."
"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta, frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja patruunat; te voi tarvita niite."
Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän lähti.
Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa näkymättömiin.
Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman yhdenkään ystävän apua.
Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.
Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!
Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle. Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.
Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä — kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi tuntoihinsa.
Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä — joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia — ja tämän ajatuksen mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä Jospa hän vain ehtisi sinne — ajoissa!
Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.
Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut venäläisen.
Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään eikä niihin vastata.
Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume — kuume — kuume."
Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.
Noitalääkäri tuli tekemään lapsen eteen pienen tulen, jonka päällä hän keitti jotakin merkillistä sotkua pienessä saviastiassa, tehden samalla omituisia liikkeitä ja mumisten ihmeellisiä yksitoikkoisia lauluja. Sitten hän pisti seebranhännän keitokseen ja yhä mumisten ja loihtien pirskoitti muutamia tippoja liemestä lapsen kasvoille.
Hänen mentyään naiset jäivät istumaan uikuttaen ja valitellen, niin että Jane tuuli tulevansa hulluksi. Mutta tietäessään, että he tekivät täten osoittaakseen ystävällisyyttään, hän kesti mykkänä ja kärsivällisesti kamalat tunnit, jotka muistuttivat hirveätä painajaista.
Oli varmaan melkein puoliyö, kun hän huomasi kylässä äkillistä liikettä. Hän erotti kiisteleviä alkuasukasten ääniä, mutta ei voinut ymmärtää sanoja.
Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän sitä majaa, jossa hän oli kyyryssä kirkkaan tulen ääressä pienoinen sylissään. Pikku olento oli nyt hyvin hiljaa; sen silmäluomet olivat puoleksi koholla, ja niiden alta näkyivät luonnottomasti suurentuneet silmäterät.
Jane Clayton katseli kauhistunein silmin pikku kasvoja. Tämä ei ollut hänen pienokaisensa — ei hänen lihaansa ja vertansa — mutta kuinka likeiseksi, kuinka rakkaaksi avuton pikku olento olikaan tullut hänelle! Kun häneltä oli riistetty hänen oma lapsensa, oli hänen sydämensä kiintynyt tähän surkuteltavaan nimettömään pikku orpoon, ja hän oli tuhlannut sille kaiken rakkautensa, jota hän ei ollut voinut kenellekään osoittaa pitkinä katkerina vankeusviikkoina Kincaidilla.
Hän luuli lopun olevan likellä, ja vaikka hän kauhistui ajatellessaan, mitä hän menettäisi, toivoi hän kuitenkin, että se tulisi pian ja päättäisi pikku raukan kärsimykset.
Askelet, jotka hän oli kuullut majan ulkopuolelta, pysähtyivät nyt oven eteen. Kuului kuiskaavaa keskustelua, ja hetkistä myöhemmin M'ganwazam, heimon päällikkö, astui sisään. Jane oli nähnyt neekerikuninkaan vain ohimennen, koska heimon naiset olivat ottaneet hänet huostaansa melkein heti kun hän oli tullut kylään.
Nyt ilmeni, että M'ganwazam oli häijynnäköinen villi, jonka eläimellisillä kasvoilla selvästi kuvastuivat kaikki törkeän paheellisuuden merkit. Jane Claytonista hän näytti pikemmin gorillalta kuin ihmiseltä. Päällikkö koetti keskustella hänen kanssaan, mutta menestyksettä, ja lopuksi neekeri kutsui luokseen jotakuta ulkona olevaa.
Hänen käskystään tuli sisään toinen neekeri — ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin M'ganwazam — niin erilainen, että Jane Clayton heti päätti hänen olevan toista heimoa. Tämä mies toimi tulkkina, ja melkein M'ganwazamin ensimmäisestä kysymyksestä lähtien Jane tunsi itsensä vaistomaisesti varmaksi siitä, että villi koetti saada häneltä tietoja jossakin määrätyssä tarkoituksessa.
Hänen mielestään oli omituista, että mies oli niin äkkiä innostunut kyselemään hänen aikeitaan ja etenkin hänen matkansa päämäärää, kun hänen etenemisensä nyt oli keskeytynyt tässä kylässä.
Koska Jane ei huomannut olevan mitään syytä salata tarkoituksiaan, kertoi hän päällikölle kaikki. Mutta kun tämä kysyi häneltä, toivoiko hän kohtaavansa matkan lopussa miehensä, pudisti hän kieltävästi päätään.
Sitten päällikkö ilmoitti hänelle käyntinsä tarkoituksen, puhuen tulkin välityksellä.
"Olen juuri saanut kuulla", sanoi hän, "muutamilta miehiltä, jotka asuvat suuren veden varrella, että miehenne seurasi teitä Ugambia ylös useiden päivämatkojen ajan, kunnes alkuasukkaat lopulta kävivät hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet. Puhun asiasta teille senvuoksi, ettette tuhlaisi aikaanne pitkään matkaan, jos toivotte kohtaavanne sen lopussa miehenne. Sensijaan teidän tulee kääntyä takaisin ja pyrkiä jälleen rannikolle."
Jane kiitti M'ganwazamia ystävällisyydestä, vaikka hänen sydämensä kävi surusta turtuneeksi tämän uuden iskun johdosta. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, ei enää tuntenut onnettomuuttaan kaikessa kipeydessään, sillä hänen aistinsa olivat herpaantuneet.
Hän istui pää kumarassa ja tuijotti mitään tajuamattomin silmin sylissään olevan lapsen kasvoihin. M'ganwazam oli lähtenyt majasta. Hetkeä myöhemmin Jane kuuli melua ovelta — joku muu oli tullut sisään. Muuan häntä vastapäätä istuvista naisista työnsi risuja keskellä olevaan hiillokseen.
Tuli lehahti äkkiä taas loimuamaan ja valaisi majan ikäänkuin taikavoimalla.
Liekki ilmaisi Jane Claytonin kauhistuneelle katseelle, että lapsi oli kuollut. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli tapahtunut.
Hänen kurkkuunsa nousi tukehduttava tunne, hänen päänsä vaipui hiljaisen alistuvasti pikku käärön yli, jonka hän oli äkkiä painanut rintaansa vasten.
Hetken ajan vallitsi majassa täydellinen hiljaisuus. Sitten alkuasukasnainen puhkesi hirveään valitteluun.
Joku mies yskähti aivan Jane Claytonin edessä ja lausui hänen nimensä.
Jane nosti hätkähtäen silmänsä ja näki Nikolas Rokoffin ivalliset kasvot.