YHDESTOISTA LUKU
Tambudza
Tarzan kaivoi matalan haudan Kincaidin kokille, jonka vastenmielisen ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.
Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman nopeasti.
Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli viidakossa monta tietä — ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.
Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti olevansa kokonaan väärillä jäljillä.
Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi: hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat saattoivat vainuta hänen tiensä.
Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä rankkasateelle.
Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.
Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.
Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.
Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se, että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.
Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.
Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä, mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.
Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin. Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut joelle?
Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin vaaralliselle matkalle.
Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.
Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti Saksan
Itä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietoja
Rokoffin olopaikasta.
Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina vangitsijaansa.
Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.
Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi. Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta, joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.
Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella. Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja ja pantterien hahmossa.
Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.
Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet kantajat olivat ennustaneet.
Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen kysymyksiinsä."
Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.
Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.
Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.
Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko, että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.
Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi selville, että Rokoff ja hänen safarinsa peräytyivät kauhun vallassa kaukaista itärannikkoa kohti.
Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan. Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja karkaamisyrityksen takia. Mutta — päättäen siitä, mitä waganwazamit olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi uskaltaneet puhua aikeistaan, — oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa, keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa, askarinsa, vieläpä neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman viidakon valtoihin.
M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen ja lapsen esiintymiseen.
Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian, kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän suunsa.
Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen keksivänsä vielä jotakin tärkeää.
Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan. Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.
Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa majaan.
Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.
Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita, ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin mukavuuksia.
Vaikka apinamies inhosikin suuresti nukkumista alkuasukasmajassa, oli hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon kylmään yöhön.
Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin — hän voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla — suostui hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan kyläportin likelle.
Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa juhlallisuuksiin.
Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön valkoisen paholaisen kanssa.
Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.
Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten ympärillä — näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan mahdollisimman paljon.
Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden läpi.
Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?
Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.
"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä kuin nälkäinen leijona?"
"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza — hän, jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."
"Mitä Tambudza haluaa Apinain Tarzanilta?" kysyi apinamies.
"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen, ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi", vastasi vanha akka.
"Mistä varoittamaan?"
"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut, surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin, odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."
"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän tiedä, minne he ovat menneet?"
"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät nopeasti — valkoiset miehet etenevät hitaasti."
"Missä he ovat?" kysyi Tarzan.
"Haluatko päästä heidän luokseen?" kysyi Tambudza vastaukseksi.
Tarzan nyökkäsi.
"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen, bwana."
Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.
Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika — kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin rikkomuksensa isälleen.
"Tule sitten", sanoi Tarzan nopeasti, "lähtekäämme heti!"
Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.
Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.
Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja pientä lasta.
"Kyllä, bwana", vastasi vaimo, "heidän mukanaan oli nainen ja pieni lapsi — pieni valkoinen vauva. Se kuoli täällä meidän kylässämme kuumeeseen ja haudattiin tänne!"