KYMMENES LUKU
Ruotsalainen
Kun tiheässä ryhmässä Tarzanin ja Sheetan ympärillä olevat soturit huomasivat, että todellinen, lihaa ja verta oleva pantteri oli keskeyttänyt heidän kuolemantanssinsa, rohkaistuivat he hieman, sillä kaikkien noiden keihäiden keskellä oli mahtavan Sheetankin kohtalo selvä.
Rokoff kiihoitti päällikköä antamaan käskyn, että keihäsmiehet sinkoisivat aseensa, ja neekeri oli vähällä komentaa heidät tähän, kun hänen silmänsä, seuraten apinamiehen katsetta, sattumalta suuntautuivat Tarzanin toiselle puolelle.
Päällikkö kääntyi kauhusta kiljaisten ja pakeni kylän porttia kohti, ja kun hänen alamaisensa katsoivat ympärilleen nähdäkseen hänen pakonsa syyn, pötkivät hekin tiehensä — heitä vastaan näet harppoivat Akutin kauheat apinat, joiden valtavat ruhot näyttivät vieläkin suuremmilta kuunvalossa ja leiritulen hohteessa.
Samassa kun alkuasukkaat lähtivät pakoon, kaikui apinamiehen villi huuto neekerien kiljunnan yli, ja siihen vastaten syöksyivät Sheeta ja apinat karjuen pakolaisten jälkeen. Jotkut soturit kääntyivät taistelemaan raivostuneiden vastustajiensa kanssa, mutta rajujen petojen hillitön hurjuus toi heille verisen kuoleman.
Toiset surmattiin paetessaan, ja vasta sitten kun kylä oli tyhjä ja viimeinen neekeri kadonnut pensaikkoon, saattoi Tarzan kutsua villin joukkionsa takaisin luokseen. Silloin hän huomasi mielipahakseen, ettei hän saanut yhtäkään heistä, ei edes verrattain älykästä Akutia ymmärtämään, että hän halusi vapautua kahleista, jotka sitoivat hänet paaluun.
Jonkun ajan kuluttua mahtuisi tietysti tämä ajatus heidänkin paksuihin kalloihinsa, mutta sillä välin voisi tapahtua paljon — neekerit voisivat palata suurin voimin valtaamaan takaisin kylänsä; valkoiset miehet voisivat pyssyillään helposti ampua läheisistä puista heidät kaikki; vieläpä hän voisi kuolla nälkään, ennenkuin hidasälyiset apinat huomaisivat, että hän tahtoi heitä kalvamaan siteet poikki.
Sheeta taasen käsitti tätä vielä vähemmän kuin apinat, mutta kuitenkaan ei Tarzan voinut olla ihmettelemättä tuon pedon osoittamia erikoisia ominaisuuksia, Ei voinut epäillä, että se osoitti todellista kiintymystä häneen, sillä nyt, kun neekerit oli karkoitettu, käveli se hitaasti edestakaisin paalun luona hieroen kylkiään apinamiehen jalkoihin ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa. Myöskään ei Tarzan voinut epäillä, että se oli omasta aloitteestaan lähtenyt hakemaan toisia hänen avukseen. Hänen Sheetansa oli tosiaan villipetojen helmi.
Mugambin poissaolo huolestutti apinamiestä koko joukon. Hän koetti saada Akutilta tietoa, kuinka neekerin oli käynyt, peläten että pedot Tarzanin silmälläpidosta vapautuneina olivat käyneet miehen kimppuun ja syöneet hänet suuhunsa. Mutta vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä suuri apina vain viittasi viidakkoon sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.
Yö kului ja Tarzan oli yhä sidottuna paaluun. Hiukan päivän sarastuksen jälkeen hänen pahat aavistuksensa toteutuivat, kun hän näki alastomia mustia hahmoja liikkuvan varovasti kylän tienoilla aivan viidakon reunalla. Neekerit olivat palaamassa.
Päivän valjettua tulisi heidän rohkeutensa niin suureksi, että he uskaltaisivat käydä sen pienen eläinjoukon kimppuun, joka oli ajanut heidät pois heidän omista asunnoistaan. Ottelun tulos näytti ennakolta selvältä, jos villit voisivat voittaa taikauskoisen kauhunsa, sillä kun otti huomioon heidän valtavan ylivoimansa, pitkät keihäänsä ja myrkytetyt nuolensa, ei voinut odottaa, että pantteri ja apinat elävinä selviäisivät todella päättäväisestä hyökkäyksestä.
Että neekerit valmistivat hyökkäystä, kävi selväksi tuokiota myöhemmin, kun he alkoivat näyttäytyä suurella joukolla aukeaman reunassa. He tanssivat ja hyppivät heilutellen keihäitään ja huutelivat ivasanoja ja villejä sotahuutoja kylään päin.
Tarzan tiesi tämän tempun jatkuvan, kunnes neekerit saisivat kylliksi hysteeristä rohkeutta uskaltaakseen tehdä lyhyen hyökkäyksen kylää vastaan, ja vaikka hän epäilikin, että he valtaisivat sen ensi yrityksellä, uskoi hän, että he toisella tai kolmannella tulisivat portista sisään, ja silloin olisi tuloksena Tarzanin rohkeiden, mutta asestamattomien ja kurittomien puolustajien tuhoutuminen.
Aivan kuten hän oli arvannutkin, etenivät ulvovat soturit ensi hyökkäyksessään vain hiukan matkaa avoimelle kentälle — pelkästään apinamiehen kimeä aaveentapainen huuto sai heidät kiiruhtamaan takaisin pensaikkoon. He harppoivat mahtavina edestakaisin viidakon edustalla ja ulvoivat puolen tunnin ajan saadakseen rohkeutensa nousemaan huippukohtaansa ja yrittivät sitten taas hyökätä.
Tällä kertaa he tulivat aivan kylän portille, mutta kun Sheeta ja julmat apinat hyökkäsivät heidän joukkoonsa, kääntyivät he pois kauhusta kiljuen ja pakenivat taas viidakkoon.
Tanssi ja huutaminen uudistui yhä. Tarzan tunsi, että he tällä kertaa tulisivat kylään ja toteuttaisivat aikeensa, jonka kourallinen päättäväisiä valkoisia miehiä olisi saanut onnelliseen päätökseen ensi yrityksellä.
Tarzanista oli kovin katkeraa olla niin lähellä pelastusta ja sitten pettyä kaikessa vain sen takia, että hän ei voinut saada villejä ystävä-parkojaan täsmällisesti ymmärtämään, mitä heiltä halusi. Mutta hän ei voinut antaa moitteelle sijaa mielessään. He olivat tehneet parhaansa, ja nyt hän oli varma siitä, että he epäilemättä jäisivät kuolemaan hänen kanssaan, koettaessaan turhaan puolustaa häntä.
Neekerit valmistelivat jo ryntäystä. Muutamat heistä olivat edenneet lyhyen matkan kylää kohti ja kehoittivat toisia seuraamaan. Hetken kuluttua koko villi lauma juoksisi aukeaman poikki.
Tarzan ajatteli vain pikku lastaan, joka oli jossakin täällä julmassa säälimättömässä aarniometsässä. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta poikansa takia, jota hän ei enää voisi etsiä ja pelastaa — pelkästään se tuska ja tieto Janen kärsimyksistä painoi hänen urhoollista mieltään näinä hänen luulonsa mukaan viimeisinä hetkinään. Kaikki apu, mitä hän saattoi toivoa, oli tullut hänen osakseen äärimmäisen hädän hetkellä — ja pettänyt. Nyt ei ollut enää mitään toivottavana.
Neekerit olivat aukeaman puolivälissä, kun Tarzanin huomio kiintyi erään apinan käyttäytymiseen. Eläin tuijotti muuatta majaa kohti. Tarzan katsoi samaan suuntaan. Hän näki suunnattomaksi huojennuksekseen ja ilokseen Mugambin voimakasrakenteisen hahmon kiitävän apuun.
Suurikokoinen neekeri huohotti raskaasti ikäänkuin kovasta ruumiillisesta ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta. Hän syöksyi Tarzanin luo, ja kun ensimmäiset villit ehtivät kylän portille, katkaisi hänen veitsensä viimeiset köydet, jotka sitoivat Tarzanin paaluun.
Tiellä virui niiden villien ruumiita, jotka olivat edellisenä iltana saaneet apinoilta surmansa. Eräältä heistä Tarzan sieppasi keihään ja taistelunuijan. Mugambi sivullaan ja muriseva apinajoukko ympärillään hän meni alkuasukkaita vastaan, jotka tulvivat portista.
Taistelu, joka seurasi, oli perin raju, mutta lopulta villit joutuivat tappiolle, ehkä enemmän kauhunsa takia, nähdessään mustan ja valkoisen miehen taistelevan yhdessä pantterin ja Akutin suurten, villien apinain kanssa, kuin sentähden että he eivät olisi kyenneet voittamaan vastassaan olevaa verrattain pientä joukkoa.
Tarzanin käsiin joutui yksi vanki, ja apinamies alkoi kuulustella häntä koettaen saada selville, kuinka Rokoffin ja hänen joukkojensa oli käynyt. Kun neekerille luvattiin vapaus palkinnoksi tiedoista, kertoi hän kaikki, mitä tiesi venäläisen toimista.
Näytti siltä, että neekeripäällikkö oli aikaisin aamulla koettanut saada valkoisia miehiä palaamaan hänen kanssaan kylään ja pyssyillään tuhoamaan villin lauman, joka oli vallannut sen; mutta Rokoff tuntui pelkäävän valkoista jättiläistä ja hänen merkillisiä tovereitaan vieläkin enemmän kuin neekerit itse.
Hän ei tahtonut millään ehdolla suostua palaamaan edes kylän näkyviinkään. Sensijaan hän vei joukkonsa kiireesti joelle, missä he varastivat joukon neekerien kätkemiä kanootteja. Viimeksi oli heidät nähty, kun he tarmokkaasti meloivat jokea ylöspäin, Kavirin kylästä olevien kantajien käytellessä airoja.
Näin ollen Apinain Tarzan rupesi julmine joukkoineen taas etsimään pientä poikaansa ja ajamaan takaa hänen ryöstäjäänsä.
He kulkivat monta väsyttävää päivää melkein asumattoman maan läpi, saadakseen lopuksi tietää olevansa väärillä jäljillä. Pieni joukko oli menettänyt kolme jäsentään, sillä kolme Akutin apinaa oli kaatunut taistelussa kylän luona. Nyt siinä oli viisi suurta apinaa, Akut mukaan laskettuna, Sheeta ja Mugambi sekä Tarzan.
Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat kulkeneet Rokoffin edellä — valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma, että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä, jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista, jotka sitä uhkasivat.
Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet sen pois joelta.
Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja, jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.
Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa, koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään viidakossa.
Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.
Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa — nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.
Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina. Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla oli vain yksi selitys — tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja lapsen kanssa — ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma Rokoffin sanojen merkityksestä.
Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi leveä tulipunainen juova — merkki arvesta, joka oli tullut vuosia sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.
Mies oli hänen saaliinsa — neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan näkevänsä — puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista heidän esi-isänsä polveutuivat.
Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä — saattoiko tämä muriseva ja raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli ollut vankina Kincaidilla!
Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitä Kincaidin vangit olivat. Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan höyrylaivan miehet.
Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun mies ei tahtonut antautua.
Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.
Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki murhanhimoa.
"Missä on vaimoni?" karjui apinamies. "Missä on lapsi?"
Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten kautta.
Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui pronssikuvan kaltaisena — kylmänä, kovana ja säälimättömänä — avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.
Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti liikkuvia huulia kohti.
"Vaimo ja lapsi!" kertasi hän. "Missä he ovat?"
Andersson osoitti polkua ylöspäin.
"Veneleinen — hen otti ne", kuiskasi hän.
"Mitenkä tulitte tänne?" jatkoi Tarzan. "Miksi ette ole Rokoffin mukana?"
"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."
"Mitä te itse teitte heille — mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli — villit silmät leimusivat intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. — "Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti, ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"
Anderssonin kasvoille levisi äärimmäisen hämmästyksen ilme.
"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kiltti Kincaidilla, ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen rinnastaan esiinpistävää nuolta.
Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat ilmaisseet.
Apinamies laskeutui heti polvilleen ruotsalaisen viereen.
"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä. Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät taas jalkeille mahdollisimman pian."
Ruotsalainen pudisti hymyillen päätänsä.
"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu jo, mutta" — hän epäröi — "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te tahdo tehde heti kaikki selve?"
Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin parhaalta ystävältäänkään.
Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen hänen asentoaan.
Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasi
Andersson silmät suljettuina.
Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi — hyvin heikosti ja matalasti kuiskaten:
"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä vaipui, ja hän oli kuollut.