YHDEKSÄS LUKU
Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
Jane Clayton oli hytinovestaan Kincaidilla nähnyt miestänsä soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva oli jatkanut taas matkaansa.
Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin, Kincaidin vaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä, jolle hänen miehensä oli viety.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.
Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.
Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty, ankkuroi Kincaid suuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane Claytonin hyttiin.
"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin — te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen petojen kanssa. Minä olen herrasmies — en ole ainoastaan jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet, joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä — pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."
Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen, jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän, suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen eteenpäin — siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen kuuntelevan salaa, — hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.
Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän näki roiston.
"En olisi hämmästynyt, herra Rokoff", sanoi hän, "jos olisitte koettanut väkivalloin pakottaa minut alistumaan pahoihin haluihinne, mutta en olisi milloinkaan voinut kuvitella teitä niin typeräksi, että luulisitte minun, John Claytonin vaimon, tulevan teille vapaaehtoisesti, vaikkapa henkenikin pelastamiseksi. Olen tietänyt teidät lurjukseksi, herra Rokoff, mutta tähän mennessä en ole pitänyt teitä houkkiona."
Rokoffin silmät supistuivat ja suuttumuksen puna karkoitti kalpeuden hänen kasvoiltaan. Hän astui uhkaavasti askeleen nuorta naista kohti.
"Saammepa nähdä, kuka lopulta on houkkio", sähisi hän, "kun olen taivuttanut sinut tahtooni ja olet kehnon amerikkalaisen itsepäisyytesi takia menettänyt kaikki, mitä pidät kalliina — pienokaisesi hengenkin, — sillä pyhän Pietarin luiden nimessä minä luovun kaikista entisistä suunnitelmistani kakaran suhteen ja raastan siltä sydämen rinnasta aivan silmiesi edessä. Saat huomata, mitä Nikolas Rokoffin herjaaminen merkitsee."
Jane Clayton kääntyi väsyneesti poispäin.
"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "selitellä, kuinka syvälle kostonhimoinen luonteenne voi vajota? Ette voi taivuttaa minua uhkauksillanne ettekä teoillanne. Pienokaiseni ei voi harkita omasta kohdastaan, mutta minä, hänen äitinsä, voin nähdä, että jos hänen suotaisiin elää miehen ikään, nim hän uhraisi ilolla henkensä äitinsä kunnian puolesta. Vaikka rakastankin häntä sanomattomasti, en tahtoisi ostaa hänen elämäänsä sellaisesta hinnasta. Jos tekisin siten, kiroisi hän muistoani kuolinpäiväänsä asti."
Rokoff oli nyt aivan suunniltaan, koska hänen ei onnistunut saattaa nuorta naista kauhun valtaan. Hän tunsi vain vihaa Jane Claytonia kohtaan, mutta hänen sairaloiseen mieleensä oli johtunut, että jos hän voisi pakottaa Janen suostumaan vaatimuksiinsa omansa ja lapsen elämän pelastamiseksi, täyttyisi hänen kostonsa malja reunoja myöten, kun hän saattaisi Euroopan pääkaupungissa kerskua siitä, että hänellä oli ollut loordi Greystoken puoliso rakastajattarenaan.
Hän astui taas askeleen nuorta naista kohti. Hänen ilkeät kasvonsa olivat vääristyneet raivosta ja kiihkosta. Hän hyppäsi villieläimen tavoin nuoren naisen kimppuun, iski vahvat sormensa hänen kurkkuunsa ja työnsi häntä taaksepäin makuusijaa kohti.
Samassa hetkessä hytin ovi avautui meluisasti. Rokoff hypähti pystyyn ja näki kääntyessään ruotsalaisen kokin.
Miehen tavallisesti viekkaisiin silmiin oli tullut täydellisen typeryyden ilme. Hänen alaleukansa lerpatti tylsästi, ollen sopusoinnussa kasvojen muun sävyn kanssa. Hän järjesteli toimeliaasti lady Greystoken ateriaa pienoiselle pöydälle hytin toisella puolella.
Venäläinen tuijotti häneen raivoisana.
"Mitä tarkoitat, kun tulet tänne ilman lupaa?" huudahti hän. "Mene ulos!"
Kokki käänsi vedensiniset silmänsä Rokoffiin päin ja hymyili ilmeettömästi.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", sanoi hän ja alkoi taas järjestellä harvalukuisia vatejaan pikku pöydälle.
"Ulos täältä tai heitän sinut menemään, kurja pölkkypää!" karjui Rokoff astuen uhkaavasti askeleen ruotsalaista kohti.
Andersson hymyili hänelle yhä typerästi, mutta hänen ruskea kouransa tarttui varovasti pitkän, kapean veitsen kahvaan, joka pisti esiin tahraista esiliinaa kannattavan likaisen nuoran takaa.
Rokoff näki liikkeen ja pysähtyi äkkiä. Sitten hän kääntyi Jane
Claytonin puoleen.
"Annan teille huomiseen asti aikaa miettiä vastausta kysymykseeni", sanoi hän. "Kaikki laivassaolijat lähetetään jollakin tekosyyllä rannalle, teitä ja lasta, Paulvitshia ja minua lukuunottamatta. Sitten voitte häiritsemättä nähdä, kuinka pienokainen kuolee."
Hän puhui ranskaa, jotta kokki ei ymmärtäisi hänen sanojensa synkkää sisältöä. Lopetettuaan puheensa hän meni meluisasti hytistä luomatta enää katsettakaan mieheen, joka oli keskeyttänyt hänet katalassa aikeessaan.
Hänen mentyään Sven Andersson kääntyi lady Greystokeen päin — typerä ilme, joka oli salannut hänen ajatuksensa, oli kadonnut, ja sensijaan kuvastui kasvoissa viekkautta ja kavaluutta.
"Hen luule mine oli hupsu", sanoi hän. "Hen oli itse hupsu. Mine osa franska."
Jane Clayton katsoi häneen hämmästyneenä.
"Sitten ymmärsitte kaikki, mitä hän sanoi?"
Andersson irvisti.
"Juu, frouva", sanoi hän.
"Ja te kuulitte, mitä täällä tapahtui, ja tulitte suojelemaan minua?"
"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta — mine auta teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."
"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä miehet ovat meitä vastaan?"
"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.
Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne, että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntä Kincaidin pitkän matkan aikana.
Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin tavalliseen typeryyteensä.
Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine tule hakema teite hyvin pian."
Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen käsivarrelleen.
"Pienokaiseni?" kysyi hän. "En voi lähteä ilman häntä."
"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta teite, te ei saa olla hupsu."
Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän antautuisi tuon miehen valtaan?
Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen maineessa.
Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisi Kincaidilta ilman pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului varovaista raapimista.
Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen etusormi oli huulia vasten.
Hän tuli aivan likelle Janea.
"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on teide lapsi."
Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken aiheuttamasta liikutuksesta.
"Tulka!" sanoi Andersson. "Meille ei on aika hukkaa."
Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.
Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.
Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.
Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.
Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin syvyyksiin.
Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten aaveenomaisia yöhuutoja — hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, — sitäkin pelottavampia, koska nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva salaperäinen peto ne aiheutti.
Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään, oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.
Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä kasvoja.
Hän koetti yhä uudestaan ja uudestaan pinnistää silmiään viidakon yön pimeydessä nähdäkseen edes vilaukselta nuo rakkaat piirteet, mutta ei erottanut ponnistuksistaan huolimatta muuta kuin kasvojen hämärät ääriviivat. Silloin hän taas puristi lämpimän pikku käärön sykkivää sydäntään vasten.
Kello oli jo varmasti kolme aamuyöllä, kun Andersson käänsi veneen kokan rantaa kohti erään aukeaman kohdalla, jossa näkyi kuun vaalenevassa valossa joukko alkuasukasten majoja okaisen aitauksen — boman — ympäröimänä.
Ruotsalainen sai huutaa monta kertaa, ennenkuin sai vastauksen kylästä ja silloinkin vain sentakia että häntä oli odotettu; niin suuresti pelkäävät alkuasukkaat yön pimeydestä tulevia ääniä. Hän auttoi Jane Claytonin pienokaisineen maihin, sitoi veneen pensaaseen ja ottaen huopapeitteet alkoi astella bomaa kohti.
Kylän portilla heidät päästi sisään muuan alkuasukasnainen, sen päällikön vaimo, jonka Andersson oli palkannut avukseen. Hän vei heidät päällikön majalle, mutta Andersson sanoi, että he nukkuisivat ulkona taivasalla, ja silloin hän tehtävänsä toimittaneena jätti heidät omiin hoteisiinsa.
Selitettyään yrmeällä tavallaan, että majat epäilemättä olivat likaisia ja syöpäläisten vallassa, levitti ruotsalainen Janen huovat ja maahan siitä jonkun matkan päähän omat huopansa ja kävi nukkumaan.
Kului joku aika, ennenkuin nuori nainen sai mukavan asennon kovalla maakamaralla, mutta lopulta hän vaipui uneen pelkästä uupumuksesta, pienokainen käsivartensa suojassa.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä.
Hänen ympärillään tungeskeli parikymmentä uteliasta alkuasukasta — enimmäkseen miehiä, sillä luonnonkansojen keskuudessa on tämä luonteenominaisuus kehittynyt miehisellä sukupuolella suurimpaan määräänsä. Jane Clayton veti pienokaista vaistomaisesti likemmäksi itseään, vaikka hän pian sai nähdä, etteivät neekerit ollenkaan tarkoittaneet pahaa hänelle tai lapselle.
Vieläpä muuan heistä tarjosi hänelle kurpitsapullosta maitoa — likaisesta, savuttuneesta kurpitsasta, jonka suulle oli muodostunut kokonaisia kerrostumia vanhaa, hyytynyttä maitoa. Mutta antajan ystävällisyys liikutti häntä syvästi, ja hänen kasvojaan valaisi hetkeksi se miltei unohtunut säteilevä hymy, joka oli tehnyt hänen kauneutensa kuuluisaksi sekä Baltimoressa että Lontoossa.
Hän otti kurpitsan ja nosti sen huulilleen ollakseen loukkaamatta antajaa, vaikkakaan hän ei millään voinut estää kuvottavaa tunnetta, joka valtasi hänet, kun pahalta haiseva esine tuli likelle hänen sieraimiaan.
Andersson tuli hänen avukseen ja ottaen kurpitsan häneltä joi itse osan maidosta ja palautti sitten astian alkuasukkaalle, antaen hänelle samalla lahjaksi sinisiä helmiä.
Aurinko paistoi nyt kirkkaasti, ja vaikka pienokainen yhä nukkui, saattoi Jane tuskin hillitä ääretöntä haluaan nähdä rakastetut kasvot edes vilahdukselta. Alkuasukkaat olivat lähteneet pois päällikkönsä käskystä, joka nyt seisoi vähän matkaa hänestä puhellen Anderssonin kanssa.
Pohtiessaan itsekseen, oliko viisasta häiritä lapsen unta nostamalla huopaa, joka nyt suojasi sen kasvoja auringolta, huomasi Jane, että kokki keskusteli päällikön kanssa neekerien kielellä.
Mikä merkillinen mies kokki tosiaan oli! Vielä eilen oli Jane pitänyt häntä tietämättömänä ja typeränä ja nyt hän oli neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut nähdä, ettei kokki puhunut ainoastaan englantia, vaan myöskin ranskaa ja länsirannikon alkeellista murretta. Jane oli pitänyt häntä viekkaana, julmana ja epäluotettavana, ja nyt hän oli, mikäli Janella oli syytä uskoa, osoittautunut joka suhteessa aivan toisenlaiseksi kuin päivää aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että mies saattoi palvella häntä puhtaasti ritarillisista vaikutteista. Kokin aikeitten ja suunnitelmien pohjalla oli varmaan jotakin, mitä hän ei vielä ollut paljastanut. Jane aprikoi tätä, ja kun hän katsoi kokkiin — hänen likekkäisiin, sinne tänne vilkuviin silmiinsä, ja vastenmielisiin piirteisiinsä, niin häntä värisytti, sillä hän oli varma, että niin kehnon pinnan alla ei voinut olla yleviä luonteenominaisuuksia.
Kun hän ajatteli tätä eikä vielä tiennyt, ottaisiko huovan pienokaisen kasvoilta, kuului hänen sylissään olevasta pikku kääröstä hiljaista vikinää ja sitten loruilevaa jokellusta, joka täytti hänen sydämensä ihastuksella.
Lapsi oli hereillä! Nyt hän voisi ihailla pienoistaan kylliksi.
Hän tempasi huovan nopeasti lapsen kasvoilta, Anderssonin katsellessa silloin häntä. Kokki näki hänen nousevan horjuen pystyyn ja pitävän pienokaista käsivarren matkan päässä itsestään, ja nuoren naisen silmät olivat kauhistuneina kiintyneet pieniin pulleihin kasvoihin ja räpytteleviin silmiin.
Sitten kokki kuuli hänen surkean huutonsa, kun hänen polvensa pettivät ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.