KAHDEKSAS LUKU
Kuolemantanssi
Suuri notkea olento luikerteli pehmeillä käpälillään aivan äänettömästi pilkkopimeässä yössä viidakon rehevien, toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi.
Vain kaksi hehkuvaa keltaisenvihreätä pistettä heijastui silloin tällöin kuun säteissä, joka joskus tunkeutui yötuulessa vienosti huokailevan lehväkaton läpi.
Aika-ajoin eläin seisahtui ja nuuski etsivästi kuono ylöspäin kohotettuna. Toisinaan nopea, lyhyt käväisy yläpuolella olevilla oksilla viivytti hetken ajan sen keskeytymätöntä matkaa itää kohti. Sen herkkiin sieraimiin tuli monen herkullisen nelijalkaisen olennon hieno, miltei tuntematon haju, saaden sen julmat, riippuvat leukapielet vettymään.
Mutta se jatkoi itsepintaisesti matkaansa, omituisesti välittämättä nälän vaatimuksista, joka jollakin toisella kertaa olisi pannut sen pehmeän turkin peittämät lihakset pullistumaan ja saanut sen syöksymään hampaineen johonkin hentoon kurkkuun.
Koko yön olento kulki yksinäistä tietään ja seuraavana päivänä se pysähtyi vain kerran tappaakseen yhden ainoan otuksen, jonka se repi palasiksi ja hotki suuhunsa muristen kumeasti ja äreästi, ikäänkuin se olisi ollut puolikuollut ruuanpuutteesta.
Oli hämärä, kun se lähestyi paalutusta, joka ympäröi suurta alkuasukaskylää. Nopean ja äänettömän kuoleman varjon tavoin se kierteli kylää kuono maassa ja pysähtyi lopulta aivan lähelle paalutusta, missä tämä melkein kosketti usean majan takaosaa. Siellä eläin nuuski hetken ajan ympäristöään ja kääntäen sitten päätänsä se kuunteli tarkkaavasti korvat pystyssä.
Se, mitä se kuuli, ei ollut mikään ääni ihmiskorvilla arvosteltuna, mutta eläimen hyvin harjaantuneet ja herkät aistimet näyttivät tuovan jonkun sanoman sen villeihin aivoihin. Ihmeellinen muutos tapahtui siinä liikkumattomassa, patsasta muistuttavassa luu- ja lihasyhdistelmässä, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuin elävästä pronssista valettu.
Aivan kuin ollen teräsvieterien päällä, jotka äkkiä olivat lauenneet, se ponnahti nopeasti ja äänettömästi paalutuksen harjalle ja katosi varovasti kuin kissa puuaidan ja läheisen majan väliseen mustaan solaan.
Toisella puolen olevalla kylätiellä naiset sytyttelivät monia pieniä tulia ja kokosivat vedellä täytettyjä keittoastioita, sillä aiottiin viettää suuri juhla, ennenkuin yö olisi lopussa. Tukevan paalun luona keskellä ympäröiviä tulia seisoi pieni ryhmä mustia sotureita keskustellen. Heidän ruumiiseensa oli maalattu eriskummaisia leveitä juovia, valkoisia, sinisiä ja keltaisia. Silmien ja huulien ympäri, rintaan ja vatsaan oli tehty suuria värikkäitä ympyröitä, ja heidän savella tahratusta tukkalaitteestaan pisti esiin kirjavia sulkia ja pitkiä suoria rautalanganpalasia.
Kylä valmistautui juhlaa varten, samalla kun eräässä majassa hurjan juhlan näyttämön sivulla heidän eläimellisen ruokahalunsa uhri odotti sidottuna loppuansa. Ja millaista loppua!
Apinain Tarzan jännitti mahtavat lihaksensa saadakseen poikki kahleet, jotka sitoivat häntä, mutta niitä oli monta kertaa vahvistettu venäläisen yllytyksestä, joten apinamiehenkään jättiläisvoimat eivät voineet niille mitään.
Kuolema!
Tarzan oli monta kertaa katsonut tätä kolkkoa metsästäjää suoraan kasvoihin ja hymyillyt. Ja hän hymyilisi tänäkin yönä, kun tiesi, että loppu tulisi nopeasti; mutta nyt hän ei ajatellut itseään, vaan noita toisia, niitä rakkaita, joiden täytyi eniten kärsiä hänen poistumisestaan.
Jane ei saisi milloinkaan tietää, miten hän kuoli. Siitä hän kiitti taivasta, ja hän oli kiitollinen siitäkin, että ainakin Jane oli turvassa maailman suurimman kaupungin sydämessä. Turvassa herttaisten ja rakastavien ystävien keskellä, jotka tekisivät parhaansa keventääkseen hänen kuormaansa.
Mutta poika!
Tarzan kiemurteli tuskissaan ajatellessaan häntä. Hänen oma poikansa! Ja nyt hän itse — viidakon mahtava herra — hän, Tarzan, apinain kuningas, ainoa koko maailmassa, joka kykeni löytämään ja pelastamaan lapsen niistä kauhuista, jotka Rokoffin roistomainen mieli oli suunnitellut, — oli joutunut ansaan kuten tyhmä, mykkä eläin. Hän kuolisi muutaman tunnin kuluttua ja hänen mukanaan häviäisi lapsen viimeinen pelastuksen toivo.
Rokoff oli iltapäivällä ollut useita kertoja herjaamassa ja pahoinpitelemässä häntä, mutta ei ollut onnistunut saamaan yhtään vastustavaa sanaa tai tuskanvalitusta jättiläisvangin huulilta.
Sitten Rokoff oli lopulta luopunut yrityksestään, jättäen erikoisen taidokkaasti suunnittelemansa sielullisen kidutuksen viime hetkeen. Silloin, juuri ennenkuin ihmissyöjien julmat keihäät ainiaaksi lopettaisivat hänen vihansa esineen kärsimykset, hän aikoi viholliselleen ilmaista Janen todellisen olopaikan, Tarzanin luullessa hänen olevan turvallisesti Englannissa.
Hämärä oli laskeutunut kylään ja apinamies saattoi kuulla, kuinka hänen kiduttamistaan ja illan juhlaa edelleen valmisteltiin. Hän saattoi ajatuksissaan kuvailla kuolemantanssia — hän oli sen nähnyt monta kertaa ennen. Nyt hän joutuisi kaiken keskukseksi, paaluun kytkettynä.
Häntä ei pelottanut kidutus ja kova kuolema — kun ympärillä tanssivat soturit leikkelisivät hänet palasiksi julman taitavasti, silpoisivat hänet aiheuttamatta ruumiissa tunnottomuutta. Hän oli tottunut kärsimiseen, veren näkemiseen ja julmaan kuolemaan. Mutta elämisen halu oli silti hänessä yhtä voimakkaana, ja kunnes elämänliekki viimeisen kerran leimahtaisi ja sammuisi, olisi koko hänen olemuksensa täynnä toivoa ja päättäväisyyttä. Jos heidän tarkkaavaisuutensa herpautuisi hetkeksikin, keksisivät hänen älykäs mielensä ja jättiläislihaksensa jonkun tavan päästä pakoon — päästä pakoon ja kostaa.
Kun hän makasi siinä harkiten kiihkeästi kaikkia pelastusmahdollisuuksia, tuli tuttu haju heikosti hänen herkkiin sieraimiinsa. Heti paikalla heräsivät hänen kaikki aistinsa täyteen toimintaan. Hänen harjaantuneet korvansa kuulivat pian ulkopuolelta muille kuulumattoman äänen — hänen majansa takana oli joku olento.
Hänen huulensa liikkuivat, ja vaikka ei kuulunut mitään ääntä, jonka ihmiskorva olisi erottanut hänen vankilansa seinien takaa, tiesi hän kuitenkin, että ulkopuolella oleva olento kuulisi hänet. Hän tiesi jo, kuka siellä oli, sillä hänen sieraimensa olivat ilmaisseet sen yhtä selvästi kuin meidän silmämme tuntevat vanhan ystävän, jonka tapaamme kirkkaassa päivänvalossa.
Hetkeä myöhemmin hän kuuli turkispeitteisen ruumiin ja pehmeiden jalkojen hiljaista liikuntaa, kun eläin kiipesi paalutuksen yli majan takaa. Sitten kuului räiskinää niissä paaluissa, joista seinä oli tehty. Pian livahti näin muodostuneesta reiästä suuri eläin, joka painoi kylmän kuononsa hänen kaulaansa vasten. Se oli Sheeta-pantteri.
Eläin nuuski pitkällään olevaa miestä vinkuen hiljaa. Tarzanin ja Sheetan välisellä ajatustenvaihdolla oli rajansa, joten Tarzan ei voinut olla varma siitä, ymmärsikö Sheeta kaikki, mitä hän koetti tälle ilmoittaa. Sheeta saattoi tietystikin nähdä, että mies oli sidottu ja avuton, mutta Tarzan ei voinut sanoa, aiheuttiko tämä seikka pantterin mielessä mitään käsitystä hänen herraansa uhkaavasta vaarasta.
Mikä oli tuonut eläimen hänen luokseen? Se, että Sheeta oli tullut, oli hyvänä enteenä siitä, mitä se saattoi tehdä. Mutta kun Tarzan koetti saada Sheetan kalvamaan siteet poikki, ei tuo suuri eläin näyttänyt voivan käsittää, mitä häneltä odotettiin, vaan nuoleskeli sensijaan vangin ranteita ja käsivarsia.
Pian tuli tässä kaikessa keskeytys. Joku lähestyi majaa. Sheeta murahti kumeasti ja livahti kaukaiseen, pimeään nurkkaan. Tulija ei ollut ilmeisesti kuullut varoittavaa ääntä, sillä hän astui miltei heti majaan — pitkä, alaston, villi soturi.
Hän tuli Tarzanin sivulle ja pisti häntä keihäänsä kärjellä. Apinamiehen huulilta kuului omituinen, kaamea ääni ja siihen vastaukseksi hypähti majan äärimmäisen nurkan pimeydestä esiin turkispeitteinen hahmo salamannopeana kuin kuoleman vasama. Suuri peto iski suoraan neekerin maalattuun rintaan, kaivaen terävät kyntensä mustaan ihoon ja upottaen suuret, keltaisen torahampaansa pikimustaan kurkkuun.
Neekeri päästi hirveän tuskan ja kauhun huudon, johon sekaantui saaliinsa kimpussa olevan pantterin karmiva kiljunta. Sitten tuli hiljaisuus — ei kuulunut muuta kuin verisen lihan repimistä ja ihmisluiden musertumista mahtavien leukojen välissä.
Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.
Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.
Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.
Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot työskentelevät — kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta. Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.
Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!
Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.
Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä eteenpäin.
Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea kiljunta.
Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana, ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.
Majassa näkyi valkoisen vangin hahmo, samalla tavoin lujasti sidottuna kuin he olivat viimeksi nähneet hänet, ja keskellä majaa oli toinen olento yhtä liikkumattomana, kurkku ja rinta kauheasti revittynä ja raadeltuna.
Näky, joka kohtasi etumaisten villien silmiä, tuotti heidän taikauskoisessa rinnassaan suurempaa kauhua kuin Sheetan läsnäolo olisi aiheuttanut, sillä he näkivät ainoastaan toveriaan vastaan tehdyn rajun hyökkäyksen tulokset.
Kun he eivät nähneet syytä, oli heidän pelon lamauttama mielensä valmis pitämään synkkää tekoa yliluonnollisten syiden aiheuttamana, ja tässä ajatuksessa he lähtivät kiljuen majasta ja kaatoivat ylenpalttisessa kauhussaan takana olijat kumoon.
Tunnin ajan Tarzan kuuli vain kiihtyneiden äänien sekasortoa kylän äärimmäisestä päästä. Ilmeisesti neekerit koettivat saada epävakaisen rohkeutensa taas nousemaan niin korkealle, että voisivat toistamiseen hyökätä majaan, sillä silloin tällöin kuului villi kiljaisu, jollaisia soturit päästelevät tukeakseen urheuttaan taistelukentällä.
Mutta kaksi valkoista miestä lopulta kuitenkin ensinnä astui majaan kantaen soihtuja ja pyssyjä. Tarzan ei hämmästynyt huomatessaan, ettei kumpikaan heistä ollut Rokoff. Hän olisi voinut panna sielunsa pantiksi, ettei mikään voima maan päällä olisi saanut tuota suurta pelkuria uhmaamaan majan tuntemattomia vaaroja.
Kun alkuasukkaat näkivät, ettei valkoisia miehiä ahdistettu, kokoontuivat hekin majaan ja katselivat kauhusta äänettöminä toverinsa raadeltua ruumista. Valkoiset miehet koettivat turhaan saada selitystä Tarzanilta; hän pudisti vain päätänsä heidän kyselylleen, ja viekas hymy väikkyi hänen huulillaan.
Lopulta tuli Rokoff.
Hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi, kun hänen silmänsä sattuivat veriseen hahmoon, joka irvisteli lattialta häntä vastaan, kuolleilla kasvoilla kiduttavan kauhun leima.
"Tule!" sanoi hän päällikölle. "Ryhtykäämme työhömme ja lopettakaamme tämä paholainen, ennenkuin hänen onnistuu tehdä useammalle alamaisellesi sama temppu."
Päällikkö käski nostaa Tarzanin maasta ja viedä hänet paalun luo. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän sai ketään miehistään koskemaan vankiin.
Vihdoin kuitenkin neljä nuorempaa soturia raastoi Tarzanin raa'asti ulos majasta, ja kun he kerran pääsivät hirveästä paikasta pois, näytti kammon tunne häviävän heidän villistä sydämestään. Parikymmentä ulvovaa neekeriä tuuppi ja sysi vankia pitkin kylätietä sitoakseen hänet sitten paaluun pienten tulien ja kiehuvien keittoastioiden piirin keskelle.
Kun hän vihdoin oli köytetty paaluun ja näytti olevan aivan avuton ja ilman mitään pelastuksen toivoa, paisui Rokoffin rohkeus tavalliseen määräänsä, koska ei ollut vaaraa uhkaamassa.
Hän astui aivan apinamiehen viereen ja ottaen keihään eräältä villiltä pisti ensimmäisenä avutonta uhria. Pieni verivirta alkoi vuotaa pitkin jättiläisen sileätä ihoa kyljessä olevasta haavasta, mutta hänen huuliltaan ei kuulunut yhtäkään tuskan valitusta.
Halveksiva hymy hänen kasvoillaan näytti raivostuttavan venäläistä. Päästäen kokonaisen tulvan kirosanoja hän syöksyi avuttoman vangin kimppuun, iski häntä nyrkillään kasvoihin ja potki häntä armottomasti sääriin.
Sitten hän kohotti raskaan keihäänsä syöstäkseen sen vankinsa sydämeen.
Apinain Tarzan hymyili hänelle yhä halveksivasti.
Ennenkuin Rokoff ehti iskeä keihäällään, heittäytyi päällikkö hänen kimppuunsa ja veti hänet pois uhrinsa luota.
"Seis, valkoinen mies!" huudahti hän. "Jos riistät meiltä tämän vangin ja kuolemantanssimme, saat itse astua hänen sijaansa."
Uhkaus osoittautui erittäin tepsiväksi. Rokoff ei enää käynyt vangin kimppuun, vaikka hän yhä seisoi likellä ja viskeli ivasanoja viholliselleen. Hän sanoi Tarzanille aikovansa itse syödä apinamiehen sydämen. Hän kuvaili seikkaperäisesti Tarzanin pojan tulevaa kolkkoa elämää ja ilmoitti, että hänen kostonsa kohtaisi Jane Claytoniakin.
"Sinä luulet vaimosi olevan turvallisesti Englannissa", sanoi Rokoff. "Typerä houkkio! Hän on juuri nyt sellaisen miehen käsissä, joka ei ole kovin kunniakasta syntyperää, ja kaukana Lontoon turvallisuudesta ja ystäviensä suojeluksesta. En aikonut sanoa tätä sinulle, ennenkuin olisin voinut tuoda Viidakkosaarelle todisteen hänen kohtalostaan. Nyt kun olet kärsimäisilläsi julmimman kuoleman, mikä on tullut valkoisen miehen osaksi, olkoon tämä tieto vaimosi kohtalosta lisänä niihin kidutuksiin, joita sinun on kärsittävä, ennenkuin villien viimeinen keihäänisku vapauttaa sinut tuskistasi."
Tanssi oli nyt alkanut, ja ympärillä hyppivien soturien kiljaisut hukuttivat meluunsa Rokoffin enemmät yritykset kiusata uhriansa.
Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä? Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja kuolemalta.
Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.
Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain kunnioituksesta?
Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka olivat enteenä vakavammista pistoista.
Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.
Ja silloin kohosi kaukaa salaperäisen viidakon sokkeloista kimeä huuto.
Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli ollut.
Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.
Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.
Ainoastaan Apinain Tarzan näki, mitä muuta oli tulossa majan pimennosta.