KAHDESTOISTA LUKU
Dusarin pelastamiseksi
Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi sinnepäin.
Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal, banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!
Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?
Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.
Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.
Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä metsään.
Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.
Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä palasi Lotharia kohti häntä etsimään.
Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani."
Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa, hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien, jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?
Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan — tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka, mutta hänen silmänsä olivat ruskeat.
Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille, missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa suunnittelemaan vastaista toimintaansa.
Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin laaksosta lähdettyään?
Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen
— Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä
Aaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa
vettä.
Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa isänsä hovissa.
Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman kohtalon.
Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan, heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.
Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.
Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle. Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten käsistä.
Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat nopeasti ilmaan.
Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies, joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt kumartui hänen puoleensa.
Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin, Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla aluksellaan.
Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista, muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin Horzista.
Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei ollut millään tavoin siihen sekaantunut.
Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.
"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.
Astok tuijotti häneen synkästi.
"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat puolisoksesi valkean apinan."
Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin kanssansa koko matkalla.
Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan raskasta edesvastuuta.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.
Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.
Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen, eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.
Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.
"Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet ja tuomaan hänet tänne Dusariin."
Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään halua menettää sitä.
"Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies? Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.
Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti.
Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä viittaus pani hänet värisemään kauhusta.
Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan "vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.
Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi kääntämään ne meitä vastaan.
"On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!"
Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi, ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan olentoa kohtaan.
Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset eivät olleet huolineet hänestä.
Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.
Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta vasten.
Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.
Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.
Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta häntä kohtaan!
Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina lopulta käynyt.
Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian, ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.
Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.
Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan, katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?
Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin. Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.
Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma, intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.
Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen oikeutusta.
"Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä järjestyä niinkuin pitäisi!"
Neito pudisti päätään.
"Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.
"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.
"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä rakastavan prinssin puolisoksi.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi. Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt. Olen puhunut."
Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja, niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä halveksiminen.
"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä."
Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.
Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.
"Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies, joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä olet heidän luonaan!"
Sitten hän meni.
Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa palvelevaa korkeata upseeria.
"Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan."
"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä", vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina, ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi."
"Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.