KOLMASTOISTA LUKU
Turjun, urhea panthan
Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli viskannut hänet vihollisten palvelukseen.
Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle, jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.
Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.
Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.
Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet Dusarin palvelukseen.
"Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän empi.
"Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen mieleensä johtuneen nimen.
Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta suupieleen ulottuvan sinertävän arven?
"Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?
Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt Aaanthoriin.
"Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää tutustuessaan johonkin henkilöön.
"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor.
Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.
"Kar Komak", hän selitti, "on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen uljuutensa ja uskollisuutensa."
Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa. Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.
Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.
Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.
Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.
Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa. Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan, kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta säilästä.
Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin ja Thuvian puolesta!
Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin olleet dusarilaisia.
Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä. Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?
Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen moottorin surina. Hän tähysti taivasta.
Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.
Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan dusarilaisen huoleksi.
Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän upseerin makuusijoiltaan kannelle.
Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian erottivat pieneksi alukseksi.
Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella sirolla kaarroksella yhä alemmaksi.
"Se on Thuria", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta."
"Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten hän luikkasi:
"Kaor, Thuria!"
"Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä laiva?"
"Kuljetusristeilijä Kalksus, Dusarin Vas Kor."
"Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?"
"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!" Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan Kalksuksen viereen, ja viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.
Useita olentoja näkyi liukuvan Thurian laidalta maahan ja astelevan Kalksusta kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.
Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.
Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.
Tuskin huomaten muita Kalksuksen kannella olevia miehiä Astok meni tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa, ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.
Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon. Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.
"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena, "jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt! Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski minua tuomaan hänet sinne."
Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin jeddakilta mitä vain haluaisi.
Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.
"Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan, johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi, jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa."
Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeniin.
"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli Vas
Kor. "Missä hän on?"
Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.
"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti.
"Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy."
Vas Kor siristi silmiään.
"Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka kuitenkin oli täydellinen.
Astok nyökkäsi päätään.
"Sinä et häntä rakasta", hän huomautti.
"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän lopetti merkitsevästi.
"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!" huudahti Astok.
"Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä.
Astok empi.
"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän esteli.
"Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon niitä, jotka eivät pidä sinusta."
Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.
"Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea löytää jediä, josta en pidä."
"Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys.
"Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään pidätä täällä?"
"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten."
"Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin, tule sinä Dusariin Thuriassa ja jätä Kalksus keräämään rekryyttejä!"
"Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.
Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema! Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä pidettiin vankina.
Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.
Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.
"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "Thurialla on miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä."
Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia, ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät, ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.
Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.
Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä Kalksuksen viemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.
"Te kaksi seuraatte meitä Thuriaan", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte aluksen dwarin käskettäviksi."
Kalksuksen kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.
Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut
Carthoris.
Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua Kalksukseen kannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.
Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat, että hän kuului seurueeseen.
Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu Thuriaan. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan lähellä miestä. Nyt he olivat Thurian kyljen luomassa synkässä varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava löytääkseen tikkaat.
Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.
Viimeisenä kiipesi Thurian laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen nuoraportaat perästään ylös.
Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista kohti.
Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli hän tullut dusarilaisen tilalle?
Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään Thurian dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään seurasi panthan.
Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko Thurian miehistöä uskomaan.
Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta, vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.
Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä oli zitidariset mittasuhteet.
Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith, Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter, Marsin sotavaltias.
Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen, rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.
Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta, thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan. Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar, sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa sotavaltiaan vihollisten kimppuun.
Mutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin auttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä?
Thurian muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset. Heliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen tuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja kaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt pelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi Barsoomin yläilmoista.
Myöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei edes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti pitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan.
Thuria laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle. Prinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin, joka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin.
Aivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat käyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen.
"Tule!" hän kuiskasi. "Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa.
Tahdotko auttaa minua?"
"Kuolemaan saakka", vastasi Kar Komak.
He lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja.
"Missä ovat lupalippunne?" kysyi hän.
Carthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla hissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut koria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi päästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he mielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät.
Carthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin vastaiseen seinään.
"Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!" huudahti hän.
Sitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti alaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää käyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin kulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat murskautuneet kuoliaiksi.
Nyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja hän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua.
"Vaienna hänet!" komensi Carthoris.
Hetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle.
"Hän on äänetön", virkahti Kar Komak.
Carthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle. Avattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän lattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen liikkeeseen.
Uudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä. Vähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa hän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta.