KOLMAS LUKU
Kavallus
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys, joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.
John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan suurylimystä.
"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui John
Carter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua
juonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan
Dihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.
"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä. Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.
"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen tarpeellisuutta."
Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.
Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa, jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.
Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi pimeys kaikki.
Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään aivan tämän viereen hän kysäisi:
"Mikähän vieras alus tuo on?"
Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.
Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten takaisin lentokoneen luo.
Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen, siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.
Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.
Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.
Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.
Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties parhaillaan oli.
Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.
"Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloin
Thuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —"
Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin pääkaupungin kohdalle.
Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa, ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.
Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.
Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.
Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä, vastannut vain olevansa hänelle luvattu.
Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.
Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?
Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia, eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti paennut rakastajansa kanssa.
Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon, milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin uupuneena.
Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen meren ikivanha pohja.
Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti. Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset, ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat muistomerkit.
Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa — ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä leukapieliltä.
Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei ollut Ptarth.
Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti hälytysääni nukkujan korvan juuressa.
Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.
Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.
Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys. Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli myöskin ilma.
Mitä oli tapahtunut?
Carthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla. Oliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä hän ei saattanut uskoa.
Hän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa silmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi — teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun sitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu.
Ken oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten?
Siitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli hänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja sitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.
Jos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa, niin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista pallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen taulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni.
Hän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta sitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon pisteelle.
Hän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin lounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän säpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun.
Hän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi punaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi kuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien rajuja, julmia asukkaita.
Carthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui ohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava kuula.
Vihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia rouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa syöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta, juosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen raivoisan uhkaavia huutoja.
Kerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja tämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin Thuvia!