NELJÄS LUKU
Vihreän miehen vankina
Kun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin prinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen ryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut.
Nyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten koristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin merkit.
Neito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, että
Carthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa.
Hän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta.
"Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet", hän huomautti. "Nyt sinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?"
Mies katsoi häneen virnistäen.
"Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää", hän vastasi.
Juuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui sotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä itse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin.
Thuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä lentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään aavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän tarkoituksensa oli.
Lentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja unholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita keltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja, joiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt ikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia.
Ptarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja. Vaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota lukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä, pitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven rannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin suuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä.
Ja uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien thernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia, kammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Hän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita niistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia, sillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla, joilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti toimeen.
Miksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen saattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat senluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin tarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan asemaan hän oli joutunut.
Kaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa, josta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus.
"Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa", oli toinen sanonut. "Pidä tyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän huomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu, että siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta."
"Mitään muuta keinoa ei ollut", vastasi toinen. "Jo sekin on suurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja jollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet paljon."
Samassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla hurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova sattui juuri silloin neidon silmiin.
Heti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon luokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen ulkoilmaan laajan aukion keskelle.
"Ole tässä", komensi mies, "kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme sinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua odottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt."
Senjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon yksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä aaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat marsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen taikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden pyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen valkeiden apinain ruumiisiin.
Thuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen pedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän ei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit olivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän kynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta, joka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi öisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan.
Mitä se oli?
Varmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien aukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä hakattujen isojen pilarien varjossa!
* * * * *
Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin raunioita kohti.
Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.
Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä, mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien päivien aikana.
Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.
Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen kiveyksen sammalpeitettä.
Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät, alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa valkoisina ja peloittavina.
Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva, kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa hihnoista.
Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka, kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään määrin pelkoa muistuttavia tunteita.
Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen tavata muita kuin vihollisia.
Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat sulautuen katua peittävän sammalen väriin.
Aukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa keskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui aukion toisella puolella olevaa palatsia kohti.
Thar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan oviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän miehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar Ban lipaisi kielellään ohuita huuliaan.
Ptarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan pilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä, olisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote.
Mutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli esille piiloisan ersitepatsaan takaa.
Äkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija oli tavattoman kookas vihreä sotilas!
Mies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta tuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen käsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti häntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka juuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista sammalta.
Samalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta surisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti ohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta miehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut.
Äkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat syöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut ryöstää heidän ryöstösaaliinsa.
Saavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen kotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa ajavia punaisia miehiä kohti.
Nämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme punaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien ruhjomina.
Muut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa neitoa.
Sitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä käsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn Aaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten näkyvistä.
Ennenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi hän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan pitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon jääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan saaliin päästä käsistään.
He olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä tiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää kohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa eteen.
Niinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat kädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he olisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa Barsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan ja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika.
Jo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä miekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan uhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän hyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen samalla tavoin.
Hänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja vastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen vastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään keltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti yhden ainoan piston.
Sitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen kimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden vastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan ja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan alhaalla tapahtuvaa verinäytelmää.
Kolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui pitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän rintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään, hänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi ahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin.
Hänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen kallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja juoksi takanaan olevaa palatsia kohti.
Carthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa. Hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin ansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen sukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli hänen seurueensa jäsenten kantamat merkit.
Hän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta ilmaan tavoittamaan Thar Bania.
Pakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan taakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden pyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten syöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä.
Harvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa on miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta ja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi kiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta osumisesta.
Ammus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon, että päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön. Kuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan, ja kone pysähtyi.
Lentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se kantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti.
Aukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta niistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan maalin hänen näkyvistään.
Carthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa valtavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla suunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa.
Nyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan tutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut vuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton.
Ammuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin, ettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta näperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen lentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin nopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti kuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa kyytiä.
Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia, sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.
Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa. Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin hän oli aluksi luullut.
Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.
Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen maanpintaa peittävälle sammalelle.
Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet. Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.
Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston etuvartijoina.
Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi. Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.
Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä, joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta kohosi merkkejä jättämättä ennalleen.
Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan suuntaan.
Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.
Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien satojen metrien päässä hänestä vasemmalla.
Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.
Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan jälkiä.
Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä, joita Carthoris etsi.
Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.
Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.
Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.
Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa korkuinen.
Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa saalista.
Varovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut kaksikymmentä banthia.
Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia petoja eikä ainoastaan yksi?
Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä palvellessaan rakastamaansa naista.
Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie, jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi.