VIIDES LUKU
Vaalea rotu
Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma, että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen tunnelin suu.
Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut käytävään hänen perässään!
Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.
Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.
Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.
Nyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen kohoavan.
Takaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen likelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava toisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin miekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän ei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa.
Jo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei kallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä kuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan hirviön kimppuun.
Aurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin, ja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan pimeätä.
Hän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen päässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit silmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen ja hyökkäsi kohti.
Sillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison hirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita, joiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan, sillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin hermot olivatkin teräksiset.
Hän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea kätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän kärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti sivulle.
Kiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth hänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi ympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain yhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan.
Taas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin kaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän tuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta.
Mutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun, ei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut suunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä lattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä vastaan, mutta hän ei nähnyt mitään.
Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut nähdä häntä.
Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi ison ruhon alle.
Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.
Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.
Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu valaisi.
Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit kukat lukemattomina läikkinä.
Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä, omituisen tenhoisa ja lumoava.
Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin, joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.
Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia ja peloittavan raivoisia karjahduksia.
Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.
Ison marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista tuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas, Ptarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut.
Mutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun hän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet.
Ihmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho ja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia lihamääriä.
Kahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua, ja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut vihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan ruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat.
Nyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman päämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja lievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin.
Enää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita kuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta raatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla kyljellä valmiina puolustamaan saalistaan.
Tun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta thoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä voimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan.
Nyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin. Mielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren peittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin ettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja pedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa jäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris vain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti lumouksesta.
Hän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän pelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan.
Sydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään vain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan jalokivistä säihkyvään koruun.
Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.
Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun uhkeissa jalokivissä.
Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sellaista.
Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi lakannut olemasta.
Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki, kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.
Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.
Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät, niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.
Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.
Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja kirkasvärisine torneineen.
Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden autio asutuskeskus.
Mutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut tietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa torkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen ihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten palata sivistyneeseen maailmaan.
Torkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he peloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten naapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan taistelulaivastoillaan.
Carthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki, eivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen olemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin muiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella tavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut koskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta matalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät auringon lämmössä.
Kaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen kilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei ollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen ja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi Carthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja sen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja.
Hän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka ne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko ne punaista kansaa.
Melkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat ampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi ei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut kaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta laukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä.
Silloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden suojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin se tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä vieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi.
Oli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti yhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja yhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui kaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle.
Tänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli rakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän sotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan.
Tämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin lounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja marsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain jeddakeja varten..
Seisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan raivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia, ja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä, näki Carthoris vilahdukselta vangin.
Hänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa!
Vain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää Ptarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen harkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän hyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi tuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa.
Hän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan Gur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian vastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä tämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin metallirenkaisella käsivarrellaan.
Silloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin sotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen isänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen katseittensa eteen.
Hänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat hänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin vihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista.
Torkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti, kun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa vapausvaatimukseen.
Kun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden sotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa määrin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä.
Erääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen ylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka kaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden yli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka.
Kerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien vihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa tuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä.
Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.
Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat. Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.
Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky, mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien, soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat Barsoomin rajuja leijonia.
Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia, jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa isää.
Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja nopeus!
Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien vihollisten kurkkuun.
Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.
Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän oli antanut neidolle.
Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa selkään.
Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.
Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen ja tavoittaen vastustajaa miekallaan.
Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat olettaneet.
Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista, ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä jousimiehiä vastaan.
Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja
Carthorisin kahden kesken korokkeelle.
Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin vihreiden miesten raadiumammukset.
Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki vastustajansa hämmennyksiin.
Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin isosta portista.
Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen, että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.
Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen, joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia, jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien ruumiiden keskellä.
Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.
Äkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen vähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan kertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien kärjet oli kastettu myrkkyyn.
Pian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset. Carthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä kumpikaan ollut virkkanut mitään.
"Missä olemme, Thuvia?" kysyi hän.
Neito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti osoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään. Kuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen määräpaikan!
"Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?" kysyi Thuvia vuorostaan. "Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?"
"Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen jäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia", vastasi Carthoris; "mutta lähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin Aaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin.
"Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen siitä", selitti hän koruttomasti, "ja halusin rientää jeddakin, isäsi luokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja tarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on joku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin Ptarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?"
"Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!" huudahti neito. "Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun he minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin. Vain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka uskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää syyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta turvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli voivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa."
"Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?" kysyi nuorukainen.
"Oi, Carthoris", vastasi neito, "en tahtonut sitä uskoa; mutta kun kaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa."
"Minä sitä en tehnyt", vakuutti Carthoris. "Mutta tahdon olla sinulle perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.
"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä, jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.
Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.
Mutta sitten hän voitti tunteensa.
"Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet kunnialliset."
Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys hänen rehellisyydestään.
Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen. Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.
Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt vuorostaan loukkautua.
Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut, hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään. Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan asukkaan verestä.
Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä, ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän uskoi neidon rakastavan tätä toista!
Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.
"Missä olemme? Minä en sitä tiedä."
"En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenään
Aaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,
johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.
Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta."
"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia, vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen aikakausien taakse?"
Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.
"Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito.
"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko heidät jo korjattu pois?"
He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.
Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.
Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti sormellaan kenttää.
"Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen ja haavoittuneilleen?"